Jaana Hallamaa ja Anja Salmi
Kulttuuripuutteessa kärvistelevät ovat viime kuukausina rynnistäneet elävän taiteen ääreen niin, että moniin tapahtumiin ja esityksiin on ollut vaikea saada lippuja. Meitä onnisti, ja pääsimme kumpikin – eri iltoina tosin – Q-teatteriin kokemaan Lea Klemolan ja Roosa Perän kirjoittaman ja Lea Klemolan ohjaaman näytelmän Minä askartelija. Esitys haarautuu moniaalle, eikä antaudu suoraviivaiselle analyysille, mutta tarjoaa aineksia moniin ajatuksiin.
Esirippua ei ole, vaan katsomoon paikalleen istahtava näkee heti koko tapahtumahorisontin: roinaa pursuava hangaari, jota hallitsee (pien)lentokone. Kun näyttelijät alkavat työnsä, käy ilmi, että on alkamassa yhteisöllinen oppimistapahtuma. Tarkoituksena on pitää korkeatasoinen askartelukurssi, joka johdattaa osallistujat laaja-alaiseen syväoppimiseen. Todellisuus paljastuu oitis aivan muuksi. Osanottajia on vain muutamia (oikeastaan vain kolme), huippuosaavaa ohjaajaa ei ole saatu – mutta on sentään kirkonkylän näpräämisestä innostunut lahjatavarakauppias (Pirjo Lonka) – ja kurssipaikka toimii myös majoitustilana – kerrossängyt hangaarin seinustoilla.
Kurssilla ei ole etukäteen suunniteltua aikataulua, eikä tarjolla ole aineksia, joista askarrella. Yksi on kurssin järjestämisestä vastaavan Hanan (Elina Knihtilä) mielessä kuitenkin selvää: kurssin loppujuhlasta tulee sielun syvyydet järkyttävä, mielen pohjaa koskettava ikimuistoinen yhteisöllisyyskokemus. Näistä tarvikkeista kuusi näyttelijää askartelee katsojien – tai osanottajien – koettavaksi räiskyvän merkitysuniversumin.
Identiteetistä on kysymys
Askartelukurssia on näytelmän mukaan mainostettu suureellisena itsensälöytämisprojektina: identiteetistä on kysymys, vaikka puitteet ovatkin kutistuneet vaatimattomaksi kotitekoisuudeksi: pihamaalta ja hangaarista löydetyistä aineksista pitäisi saada aikaan jotain ainutlaatuista. Lintuhahmoilla on näkyvä rooli näytelmässä. Yksi kurssin osanottajista (Lotta Kaihua) on jumissa ammatissaan, koska ei saa lastennäytelmässä esittämäänsä käkeä lentämään. Hänellä on tukena ja sparraajana askartelukurssillekin mukaan tullut kaupunginteatterin narikanhoitaja (Mikko Kivinen), jonka oman olemisen mielekkyys näyttää kumpuavan käen lentokyvyttömyydestä. Suurieleisesti maailmaa omistavalla ja omivalla monitoimi-ihminen Hanalla on avustaja (Jonnakaisa Risto), josta hän on tehnyt Arja Saijonmaan laulua, Urho Kekkosen uuden vuoden puhetta ja väkivaltaelokuvan kuolonkohtausta täydellisesti matkivan tukijansa. Askartelutehtävä saa Hanan suunniltaan: se on mahdotonta ilman mallia ja pelkän roskan varassa! Malliksi ei käy mikä tahansa, vaan ainoastaan täytetty palokärki, joka on Arja Saijonmaan hallussa Kouvolassa. Se pitää käydä hakemassa pienlentokoneella, joka on yhdenlainen lintu sekin.
Todellinen tekeminen puuttuu
Satumaa-tangossa lintu pääsee onnen kaukomaahan, mutta askartelijoiden linnut eivät näytä edustavan minkäänlaista rajat ylittävää vapautta. Käen elämänehto on pesän alkuperäisten poikasten syrjäyttäminen ja emolintujen ruokintaponnisteluiden suuntaaminen yksinomaan sen omaan kasvuun. Kakadun ylpeys perustuu kykyyn jäljitellä sen kasvattajan ihailemia hahmoja, ja kakadu itse puolestaan toivoo matkimalla saavansa hellyyttä ja hyväksyntää. Palokärki on hieno lintu, mutta typistelylle oksalle täytettynä se on pelkkä esine. Lentokoneella pääsee kyllä Ruotsinpyhtäältä Kouvolaan ja takaisin, mutta onnen kaukomaahan sekään ei kuljeta.
Vapautta ja unelmia edustavien lintuhahmojen surkeus vastaa näytelmän keskeisen toiminnan – askartelemisen – herättämiä mielikuvia. Linnut eivät pääse siivilleen ja askartelu on pelkkää näpertelyä, josta puuttuu todellinen tekeminen. Pakoa päämäärätietoisesta tavoitteeseen pyrkimisestä heijastelee päähenkilö Hanan vaikeus tietää, mitä haluaa askartelemalla saada aikaan. Malliksi kelpaa vain näköispalokärki ja taustaksi tarvitaan idolit Kekkonen ja Saijonmaa, joka tosin hänkin on hakenut identiteettinsä ulkomailta. Kun selviä askarteluohjeita ei kuulu, Hana lähettää kakadunsa esiintymään puolestaan. Elämän eväitä ei ole, eikä identiteettiä pääse rakentamaan, kun tarjolla olevat ainekset ovat pelkkää roskaa.
Helppoa ei ole niilläkään, jotka eivät etsi identiteetin rakennusaineksia
lintumaailmasta. ”Suomen parhaalle näyttelijälle” Tommi Korpelalle loistoideansa menettänyt näyttelijä (Eero Ritala) ei saa tolkkua ohjattavakseen saamastaan Mozart-näytelmästä: vaikka kuinka kuuntelisi, Salierin musiikki kuulostaa hyvältä. Jos nerouden puutetta ei kykene tunnistamaan, kuinka voi olla suuri taiteilija? Jos on ikänsä askarrellut kaiken palloista, mitä voi enää löytää: pallohan on jo keksitty muoto.
Rajat liukuvat
Käki onnistuu kyhäämään itselleen lainahöyhenet, ja löytää itsestään luovuuden lähteen. Kun tuettava voimautuu, tukija joutuu kriisiin: elämän tarkoitus häviää. Kakadun yritys irrottautua matkijan roolista ja tehdä jotain omaa tekee loppujuhlan kohokohdasta antikliimaksin: surukylvyksi ja melankolian orgastiseksi syväsukellukseksi tarkoitetun Arja Saijonmaa -imitaation sijasta – maailman surullisin kappale, Ystävän laulu – esitetäänkin duuriversiona. Lupaus luovuuden lähteille pääsemisestä muuttuu julkisesti moitituksi epäonnistumiseksi ja häpeäksi. Surusta pääsee hetkessä eroon vaihtamalla tyylilajiksi action movien tappokohtauksen.
Rajat liukuvat ja antavat myöten. Kuka on kenenkin tuki ja turva, mitä ovat sukupuolet ja perhesuhteet, kun kukin yrittää tavoittaa ominta itseään. Askartelemaan on tultu, mutta yhteiseksi tavoitteeksi asetetusta perustehtävästä luovutaan jo ennen ensimmäistä tehtävänantoa. Mielessä on, että kurssille on sittenkin tultu muuta varten: paria etsimään, itseä hoitamaan ja viettämään vapaa- aikaa ryyppäämällä. Halutaan löytää oma identiteetti, muttei olla osallisia muiden vaikeuksista, tahdotaan luoda yhteisyyttä, mutta ei suostuta tekemään yhdessä työtä.
Kurssi loppuu. Viimeinen kohtaus näyttää, että aikaa on kulunut. Kurssilaiset ovat palanneet hangaarille. Nyt ei nostalgisoida kurssimuistojen parissa eikä suunnitella uutta loppujuhlaa. Jotain kasvuksi tulkittavaa näyttää näytelmän henkilöissä tapahtuneen. Ehkä myös katsojassa.