Kuva: Satu Engblom
Kuva: Satu Engblom

Tunkua uhrin paikalle: uhritietoisuuden perversioita nykyajassa

Daniel Nylund

Kirjoittaja on Ystävyyden majatalon isäntä, auttaja, kirjailija ja bloggari.

Artikkeli on lyhennetty ja muokattu versio esseestä, joka ilmestyi Kulttuurintutkimus-lehden numerossa 1/2019.

 

”Moderni maailma on täynnä sekopäiseksi muuttuneita kristillisiä ajatuksia.” Rene Girard

 

Sodassa raiskattu tai isänsä pahaan käyttämä, maastaan karkotettu tai työpaikassaan syrjitty, uskontonsa lannistama tai omiensa pettämä, seksuaalisuutensa takia vainottu tai muunsukupuolisuutensa takia hyljeksitty, väliin pudonnut tai syrjään huuhtoutunut… Joka paikassa on uhreja, joiden hiljainen huuto odottaa kuulijaansa.

Edellinen sukupolvi ei ollut yhtä tietoinen uhreista ja mitä kauemmas ajassa taaksepäin menemme, sitä vähemmän uhreista on piitattu. Keisarien Kiinassa, samuraiden Japanissa, hindulaisessa Intiassa, muinaisessa Kreikassa, Amerikan mantereiden esihistoriassa ja primitiivisessä Pohjolassa tai Afrikassa ei uhreilla ollut arvoa — muuten kuin uhrattavina.

Uhritietoisuutemme on laajentunut ihmiskunnasta eläinkuntaan ja lopulta koko ekosysteemiin. Saimaan norpalla, tarhaketuilla ja Afrikan norsuilla on yhtä innokkaat uhrien puolustajat kuin Intian kastittomilla, Afrikan kaivosorjilla ja seksuaalivähemmistöillä.

Myös postmoderni filosofia, joka on tehnyt parhaansa mitätöidäkseen sekä kristinuskon että valistuksen perinnön, jätti dekonstruktionsa raunioille ehdottoman totuuden uhrista ja uhrin puolustamisesta. Jacques Derridalle ja Michel Foucaultille Uhrista tuli ”tuhkan filosofian” eettinen napa ja poliittinen pakko.

Filosofian tri Wilhelm S Wurzer sanoo sen näin: ”Totuus on jalkojemme alla, uhrissa. Mikään muu totuuden muoto ei ole pelastettavissa kahden ja puolen tuhannen vuoden totuuden etsinnän haaksirikosta… sillä uhrin ja vainoojan välillä kukaan ei voi epäröidä valintaansa vaarantamatta oikeuttaan valita yhtään mitään… Totuus on uhrissa ja post-age is the victim age.” Tässä mielessä maallistunut kulttuurimme on tahtomattaan tullut kristillisemmäksi kuin koskaan. Juutalais-kristillisen perinnön herättämä uhritietoisuus on monen verisen rämeen kautta vihdoin muuttunut keskeiseksi hyvän ja pahan tiedon puuksi. Samalla kun kristikunnan vaikutusvalta lännessä on heikentynyt, Jeesuksen opetus uhrin huomaamisesta ja kohtaamisesta ovat yltäneet eettisen ajattelun keskiöön.

Steven Pinkerin kokoamien tilastojen mukaan ihmiskunnan toiminnan uhrien määrä on laskenut 200 vuodessa huomattavasti. Hänen mukaansa ihmisestä on koko ajan tulossa tehokkaampi, altruistisempi ja eettisempi informaatioita prosessoiva nisäkäslaji.

Ecce homo, katso ihmistä huudahti Pilatus koko kansalle, kun Jeesuksen uhraaminen oli alullaan. Nyt melkein koko maailma katsoo uhriksi joutuneita ihmisiä. Olemme kaikki olleet tarkkailijoita ja osallistujia valtavassa kulttuurievoluution läpimurrossa.

Jotain outoa ja uutta on kuitenkin viime vuosina tapahtunut suhteessamme uhrin rooliin. Rene Girardkin aavisti sen olevan tulollaan. ”Vaikka tietoisuus syntipukkaamisesta vähitellen uppoaa meihin juutalais-kristillisen perintömme kautta, mekanismi ei välttämättä lakkaa toimimasta. Vainoamisen rakenteet eivät häviä, vaan elpyvät uusissa muodoissa. En sano, että totuus olisi voimaton, mutta olemme liian kyvykkäitä sulattamaan totuuden väärin käytettävään muotoon.”

Uhrikulttuurissa uhriksi valokoitui sellainen, jonka kuolemaa ei kukaan jäisi kostamaan. Kukaan ei vapaaehtoisesti halunnut uhriksi. Kaikki halusivat jäädä nauttimaan uhraamisen tuottamasta katharsiksesta ja ’rauhasta.’

Uhriutumisen strategia on havaittu toimivaksi kaikkein korkeimmillakin tasoilla.

Nyt uhrin paikalle on tunkua. Kun näet maailman mahtavimman valtion johtajan uhriuttavan itsensä noitavainon kohteeksi ja maansa koko maailman hyväksikäyttämäksi, tiedät, että uhriutumisen strategia on havaittu toimivaksi kaikkein korkeimmalla tasolla.

Ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa kansakunnat, rodut, heimot, poliittiset suuntaukset, vähemmistöt, enemmistöt, miehet, naiset ja sukupuolivähemmistöt ovat alkaneet kilpailla uhrin asemasta. Ilmiö ei ole vanha. Uhrin roolin kääntäminen haluttavaksi on ollut mahdollista vain siksi, että kulttuurimme DNAhan on sukupolvien aikana mutatoitunut vakaumus uhrin äärettömästä arvosta ja uskomus siitä, että olemme kaikki yksilöllisesti ja/tai kollektiivisesti vastuussa hänen uhriksi joutumisestaan. Juutalais-kristillisen perinnön moraalinen minimi ja maksimi jälkikristillisessä kulttuurissa on mahdollistanut sen, että miljoonat ihmiset, jotka eivät halua olla sen enempää juutalaisuuden kuin kristillisyydenkään kanssa tekemisissä, ovat saaneet mahdollisuuden kääntää uhrin rooli edukseen.

Sosiologian professorit Bradley Campell ja Jason Mannings alkoivat ensimmäisinä puhua uhriutumisen kulttuurista kuvatakseen sitä moraalisen kulttuurin muutosta, joka muutamassa vuodessa on tuottanut suorastaan raivoisia uhriutumisen ilmiöitä erityisesti amerikkalaiseen yliopistomaailmaan, leviten sieltä Eurooppaan niin nopeasti, että samat ilmiöt alkavat olla tuttuja jo meidän teinikulttuurissamme. Pari vuotta aiemmin ihmisoikeusjuristi Greg Lukianoff ja sosiaalipsykologi Jonathan Haidt kirjoittivat artikkelin siitä, kuinka yliopistoissa aihe toisensa jälkeen herättää opiskelijoissa protesteja, vaatimuksia tiettyjen sanojen poistamisesta ja tiettyjen luennoitsijoiden kieltämisestä. Jopa koomikot alkoivat pelätä yliherkistynyttä yliopistomaailmaa ja saivatkin siitä vitsailtuaan porttikieltoja. Sen jälkeen Stand up -koomikot ovat alkaneet tehdä pilkkaa hypersensitiivisyydestä, lapsellisista joukkokiukutteluista ja poliittisen korrektiuden villiintymisestä kohtuuttomuuksiin. Ihmiset loukkaantuvat yhä enemmän yhä vähemmästä ja kehittävät suuria moraalisia skandaaleja yhä pienemmistä rikkeistä.

Kunnia, arvokkuus ja hyveellisyys ovat moraalisia fossiileja. Nyt uhriudesta on tulossa uusi moraalisen ylemmyyden status. Jos ei ole löytänyt itselleen sopivaa uhriutta tai uhriksi joutunutta ryhmää, nokkela ihminen löytää aina jonkun uhriutuneen ryhmän suojeltavakseen ja ryhmän uhrin tekijöitä vihattavakseen.

Jean-Paul Sartre oli oikeassa väittäessään, että ihminen pakenee vapauttaan paetakseen vastuutaan. Uhriutumiskulttuurissa on ymmärretty, että täydellisestä uhriudesta löytyy myös täydellinen piilopaikka vastuulta. Viattomuus tarvitsee myös vastakohtansa, ja se löytyy demonisoidussa sortajassa, joka on täydellisesti vastuussa kaikesta. Uhriutumiskulttuurissa identiteetti uhrina antaa moraalisesti ylevän ja viattoman statuksen. Riippumatta henkilökohtaisen käytöksensä laadusta tai laaduttomuudesta uhriminuus saa moraalisen ylemmyytensä sen kautta, miten huonosti jotkut muut ovat kohdelleet häntä tai sitä joukkoa, johon hän kuuluu.

Tämä vastuuvapauden ja syyttämisoikeuden yhdistelmä tekee uhriutujan moraalisesta ylemmyysasemasta vaarallisen vaikutusvaltaisen. Noam Chomsky sanoi ”Vallan arkkitehtien täytyy luoda voima, joka tuntuu, vaikka ei näy.” Uhriutuja ei yleensä turvaudu näkyvään väkivaltaan tai esivaltaan. Silti hän pystyy luomaan ympärilleen voimapiirin, jota harva uskaltaa kyseenalaistaa tai uhmata.

Jo pieni lapsi oppii muuttamaan kateuden oikeustaisteluksi: Jos hän ei saa olla lempilapsi, niin lempilapset pitää lailla kieltää koko maailmasta. Siitä alkaa päättymätön tasavertaisuustaistelu. Juuri tämä loukattu oikeustaju onkin kateellisen uhriutujan tärkein ase. Sen sijaan että myöntäisi kateellisuutensa, hän vahvistaa oikeassa olemistaan, moraalista paremmuuttaan ja mielikuvaa tinkimättömästä rehellisyydestään.

Sorrettuihin ryhmiin samaistuminen antaa identiteetin

Identiteettipolitiikka on esimerkki uhriutumisen strategiasta. Kommunismin romahdettua vasemmistolla alkoi globaali identiteettikriisi, joka laukesi vasta kun huomattiin, että maailma on edelleen täynnä sorrettuja ryhmiä, joihin samaistuminen antaa identiteetin, yhteenkuuluvuuden ja uuden mission.

Identiteettipolitiikasta tuli vähitellen uusi järjestäytymisen muoto, jossa erilaiset vähemmistöt muodostavat poliittisia eturyhmiä kunnioittamatta vanhoja puoluepoliittisia rajoja. Kollektiivinen uhriutuminen havaittiin puoluepolitiikkaa väkevämmäksi voimaksi. Uhriutuneeseen vähemmistöryhmään kuuluminen antaa puoluetta vahvemman poliittisen vääntövoiman. Kun ryhmällä on tarpeeksi vakuuttava uhrin status, vanhat puolueet suorastaan kilpailevat mahdollisuudesta saada ajaa juuri heidän etujaan.

Nyt vieläkin pienemmät ryhmät taistelevat oman itsenäisen identiteettinsä puolesta heimoutumalla, eristäytymällä muista varjeltuihin turvatiloihin ja vaatimalla juuri heille kuuluvia oikeuksia muiden kustannuksella. Uhriutumisen strategia on palvellut hyvin tätä identiteettipolitiikan fragmentoitumista yhä pienempiin tunnustusta ja huomiota vaativiin ryhmiin. Rajoja ylittävä solidaarisuus, ryhmien välinen dialogi ja kansainvälinen yhteistyö ovat identiteettipolitiikan uhreja. Kun nyt myös oikeisto eri puolilla maailmaa on alkanut uudestaan buustaamaan kansallisuuteen perustuvaa identiteettiä, maailma alkaa täyttyä keskenään taistelevista ryhmäidentiteeteistä, jotka kaikki kilpailevat siitä, kuka on kärsinyt eniten muun maailman kohtelusta.

Identiteettipolitiikka fragmentoituu ryhmien välisen dialogin kustannuksella.

Sorrettuun ryhmään identifioituneella on ikään kuin moraalinen monopoli puhua sen ryhmän kärsimyksestä, tarpeista ja vaatimuksista. Kenelläkään muulla ei ole oikeutta sanoa edes ymmärtävänsä, mistä on kysymys. Miten hän koskaan voisi ymmärtää mitä on olla muslimi Euroopassa, homo Venäjällä tai työtön perussuomalainen Suomessa, koska ei kuulu samaan ryhmään?

Tämä on käänteinen versio pari sataa vuotta vanhasta tilanteesta, jossa politiikan teko kuului vain aristokraateille, koska alimmat säädyt eivät kuitenkaan ymmärtäneet siitä mitään. Nyt nimenomaan etuoikeutetut ovat niitä, joilla ei ole oikeutta puhua minkään vähemmistön asioista mitään, koska he eivät kokemuksen kautta kuitenkaan voi ymmärtää sitä. Kun viaton uhrina oleminen on nostettu kaikkien moraalisten vaatimusten keskiöön, uhrin vastuuttaminen mistään on sekulaarin kulttuurin viimeinen pyhäinhäväistys. Sitä kutsutaan uhrin syyllistämiseksi. Uhriutuvaan ryhmään kuuluminen merkitsee moraalista suvereniteettia ja vastuuvapautta. Löytyykö tätä houkuttelevampaa poliittista pääomaa? Jokainen tunnistaa kuuluvuutensa johonkin uhriryhmään tai vähintäänkin keiden uhrien asiaa ajaa. Yhtä tärkeää on tunnistaa se rasismi, seksismi, ksenofobia, patriarkaalisuus, myrkyllinen maskuliinisuus tai se yksi prosentti, jonka vääryydestä kaikki johtuu. Uhriutumisen strategiasta on tullut kansainvälinen menestys kaikissa sosiaaliluokissa.

Melkein pohjattomalta tuntuva syyllisyysvaranto, jota ilman uhriutuvuus ei toimi, alkaa nyt ehtyä, ja vastaan on tulossa häikäilemätön vastauhriutumisen aalto.

Se on merkillinen sekoitus vanhaa kunnia- ja arvokkuuskulttuuria. Mutta olennaisesti vastareaktio on vain julkeampi ja julmempi versio siitä uhriutumisen strategiasta, jota he vastustavat. Trump tajusi tämän varsin hyvin ja julistautui koko syyllistetyn kansanosan ymmärtäjäksi ja pelastajaksi. Kun Hillary Clinton heikkona hetkenään sortui matkimaan Trumpia liian ilmeisellä tavalla, hän heitti kaikki mahdolliset foobikot seksistien ja rasistien kanssa samaan koriin, The Basket of Deplorables. Näitä halveksittuja surkimuksia yhdisti hänen mielestään yksi ainoa tekijä: he olivat Trumpin kannattajia ja kaikkien mahdollisten vähemmistöjen sortajia. Se oli Clintonin identiteettipolitiikan ehdoton aallonpohja, ja demokraatit ansaitsivat tappionsa omalla uhriutuvalla ylimielisyydellään. Trump pelasi samalla kortilla, mutta paljon härskimmin ja tehokkaammin. Hän onnistui uhriuttamaan kaikki ne, joita oli syytetty vähemmistöjen uhriuttamisesta. Hän muutti haukkumanimen deplorables kunnianimikkeeksi, jota konservatiivit ryhtyivät kantamaan samalla ylpeydellä kuin seksuaalivähemmistöt sateenkaarilippuaan.

Kysymys uhriudesta on tärkeä.

Vaikka uhritietoisuus voi vääristyä, uhrin asemaa voi käyttää väärin ja uhreihin samaistuminen voi sairastuttaa monella tavalla, kysymys uhriudesta ei lakkaa olemasta tärkeä. Kaikkea muuta. Kulttuurievoluutio on kuljettanut meitä näiden vaikeiden kysymysten äärelle. Jos kilpailu uhriudesta laantuu, meidän on taas kerran katsottava, ketkä ovat jääneet tämän kilpailun uhreiksi.

Girard oli huolissaan siitä, että tämän kaltainen uhriutumisen vastavuoroisuus villiintyy lopulta apokalyptisen väkivaltaiseksi. Sen estämiseksi voin globaalilla tasolla tehdä aika vähän, mutta silti voin kilvoitella jotta en tulisi tempaistua siihen mukaan. Ehkä sittenkin opin puolustamaan uhreja tekemättä niitä lisää? Se olisi jo aika paljon.

Kirjallisuusluettelo:

Nylund Daniel (2018) Uhriutumisen kulttuuri ja vastuu. Kohtaaminen ry.

Arendt Hannah (1970) On Violence. Harvest Books.

Campell Bradley & Manning Jason (2018) The Rise of Victimhood Culture.
Microaggressions, Safe Spaces, and the New Culture Wars. Macmillan: Palgrave

Cowdell Scott (2013) René Girard and Secular Modernity: Christ, Culture, and Crisis. University of Notre Dame Press.

Enns Diane (2012) The Violence of Victimhood. Pennsylvania State University Press.

Fassin Didier & Rechtman Richard (2009) The Empire of Trauma: An Inquiry into the Condition of Victimhood. Princeton

Girard René (2010) Battling to the End. Conversations with Benoit Chantre. Michigan State University Press.

Golsan Richard (2002) ReneGirard and myth. New York and London: Routledge.

Goodhart Sandor, Jorgensen Jorgen, Ryba Tom, Williams James. Edit (2009) For Rene Girard. Essays in Friendship and in Truth. Michigan Stater University Press.

Govier Trudy (2015) Victims and Victimhood. Broadview Press.

Fox Claire (2016) “I Find That Offensive!” London: Biteback Publishing.

Hume Mick (2015) Trigger Warning. Is the fear of being offensive killing free speech? London: William Collins Books.

Lukianoff Greg & Haidt Jonathan (2018) The Coddling of the American Mind. Allen Lane: Penguin.

O’Neill Brendan (2015) A Duty to Offend. Ballarat: Connor Court Publ.

Paglia Camille (2017) Free Women Free Men. Sex, Gender, Feminism. UK: Canongate.Co.

Pinker Steven. The Better Angels of Our Nature. Why Violence Has Declined. Penguin Books. New York. 2011.

Pinker Steven. Enlightenment Now: The Case for Reason, Science, Humanism, and Progress. Penguin Books. New York. 1918.

Slater Tom. Editor. Unsafe Space. The Crisis of Free Speech on Campus. Palgrave
Macmillan. London. 2016

Jaa tämä

Share on facebook
Facebook
Share on twitter
Twitter
Share on linkedin
LinkedIn

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.