Olli Sinivaara & Aki-Mauri Huhtinen
Kansalaistottelemattomuus on kuollut – eläköön tehohoitopaikat!
Keväällä 2020 alkanut poikkeuselämä ja eri herkkien alojen elinkeinon harjoittamisen ahdinko ovat tuottaneet tilanteen, jossa erityinen laji on kadonnut sukupuuttoon, nimittäin kansalaistottelemattomat. Läpi suomalaisen kulttuurihistorian yhteiskunnalliset murrokset ja poikkeustilanteet ovat kirvoittaneet laajoja poliittisia kulttuuriliikkeitä, jotka ovat vastustaneet virkavallan ja poliittisen eliitin toimenpiteitä. Koronan aiheuttama poikkeuselämä on osoittanut tämän elämäntyylin lähes tyystin kuolleeksi. Joko korona ja sen vuoksi tehdyt yhteiskunnallisen elämän rajoitustoimenpiteet ovat kaikille suomalaisille taustaan katsomatta täysin ymmärrettäviä ja hyväksyttäviä tai sitten yhteiskunnan poikkeusaikojen suunnannäyttäjät ovat lopullisesti kuolleet, vaienneet tai normalisoituneet sulautuen poliittisen johdon maailmankatsomukseen. Luokkayhteiskuntaa ei siis enää ole, poliittiset ideologiat ovat historiaa ja poliittinen järjestelmämme perustuu kaikille yhteiseen yhteiskunnalliseen “Windows-alustaan”, jonka päällä jokainen voi kapinoida valitsemalla erilaisista elämän soittoäänistä, taustakuvista ja hymiöistä. Meistä on tullut turreyhteiskunta pintakapinallisilla fursoonilla.
Kulttuuriväki ja sen keulakuvat kuten kirjailijat, näyttelijät ja musiikintekijät ovat hyvin hiljaa tai korkeintaan voivottelevat sosiaalisen median sovellutuksissa ja online-median mielipidepalstoilla. Joitakin soraääniä on tekstuaalisessa muodossa, mutta yhtään viranomaisten kielloista piittaamatonta ulkoilmakonserttia, performanssia tai tapahtumaa ei ole kukaan uskaltanut, viitsinyt tai halunnut toimeenpanna. Taide ja kulttuuri ovat ammattimaistuneet ja normalisoitueet osaksi poliittista normaalin prosessia, jossa se käsittelee vaikeita yhteiskunnallisia teemoja olematta enää itse vaikea. Enää ei lennä lanta teattereissa, Vanha ei valtaudu, ei ole jumalanpilkka-oikeudenkäyntejä eikä huumeisiin ja viinaan kuolevia rock-muusikoita. Kulttuurieliitti ja taitelijat sauvakävelevät Catorade-urheilujuoma vyöllä, tuntevat terveen elämän perusteet, ja muutenkaan valot ja vaatteet eivät ole Tokmannilta. Sinällään tässä ei ole mitään vikaa, että viimeisetkin yhteiskunnalliset partisaanit on saatettu saman ideologian alle, mutta onko hyvinvointivaltiomme ideologia ja liberaalidemokraattinen sosiaalidemokratia äärimmilleen viedyllä itsekontrollilla lopulta se onnellisuuden tila, jonka vuoksi meidät valitaan järjestelmällisesti maailman onnellisimmaksi maaksi? Ehkä on ja hyvä niin. Nyt enää pikku säätöä sopeuttamissuunnitelmassa ja exit-planissa, niin hyvä tulee.
Koronapandemian myötä suomalainen turvallisuuteen liittyvä ihmiskäsitys on paljastunut melko selkeästi lääketieteelliseksi biologiapohjaiseksi terveystavoitteluksi. Hallitus on ottanut THL:n avainasiantuntijaksi siinä, miten yhteiskuntaa tulee poikkeusoloissa johtaa. Tämä ei ole lääkäreiden vika, vaan kertoo siitä, että viimekädessä Suomessa ei saa kuolla koronaan mutta muihin asioihin kylläkin. Näyttää siltä, että myös taide ja kulttuuri ovat laajasti omaksuneet biologiapohjaisen ja terveyttä korostavan ihmiskuvan. Biologisesti terveellä ruumisalustalla voi sitten revitellä ja representoida elämän muista vaikeuksista virtuaalisesti.
Poikkeus paljastaa yllätyksen ja vahvistaa säännöttömyyden
Korona-ajan ominaisuuksiin on kuulunut, että poikkeusolot tuovat esiin nyky-yhteiskunnan asioita ja ilmiöitä, joita ilman pandemiaa ei olisi samalla tavalla osattu nähdä tai edes katsoa. Yksi tällainen asia on taiteen ja kulttuurin merkitys tai funktio nyky-yhteiskunnassa. Se, mitä kulttuurille ja taiteelle on tapahtunut poikkeusoloissa, on jopa hieman nolosti paljastunut taiteen syvän sitoutumisen kulutuskapitalismin ja liberaalidemokratian normaaliuuteen. Kulttuuri ja taide eivät ole käyttäneet poikkeusoloja hyödykseen tuodakseen esiin omaa erityisyyttään jonain poikkeuksellisena ja epätavallisena, vaan ne ovat osoittaneet olevansa sosiaalidemokraattisen normaaliuden kuuliainen renki. Taide ja kulttuuri haluavat normaaliolot takaisin ja jatkaa työntekoaan kuten “normaalisti”.
Suomalainen hallinto perustuu psykologi Ville Ojasen mukaan yhä pitkälti olettamalle, että on pieni joukko erittäin älykkäitä ihmisiä, joilla on ainutlaatuinen pätevyys ratkaista suuria, monimutkaisia ongelmia. ”Nopeasti muuttuvassa tilanteessa on hyödyllistä luottaa ruohonjuuritasoon eli ihmisiin, jotka näkevät ilmiön läheltä ja joiden käyttäytyminen on ratkaisevaa myös epidemian leviämisessä. Tasojen välinen aktiivinen vuorovaikutus tuottaa ajantasaista tietoa, tehostaa oppimista ja lisää motivaatiota”, Ojanen sanoo. (https://www.hs.fi/politiikka/art-2000007901431.html.) Jää jälkipolvien tutkittavaksi, miksi erityisesti identiteetiltään valtaa ja hallintoa aina kyseenalaistanut kulttuuri- ja taide-eliitti nyt syö koronavaltaa käyttävien käsistä, samalla kun heidän elinkeinoaan poljetaan maanrakoon tukemalla kulttuuri- ja taidetoimintaa pienillä lohdustusalmuilla.
Se, että poikkeusoloissa taiteilijoista tulee osaansa valittavia ja parempaa sosiaaliturvaa vaativia taloudellisia kärsijöitä, kuvaa miten normaalia ja normalisoitua nykyajan institutionalisoitunut taide on. Taitelijat vaativat ennen muuta enemmän palkkaa ja parempaa elintasoa, eivät enemmän merkitystä ja henkeä. Poikkeusolot voisivat olla taiteelle mahdollisuus ottaa klassisen avantgarden tehtävä kulttuurisen uudistumisen etujoukkona. Poikkeusoloissa taide voisi nousta vanhan normaalin tuhkasta ilmentäen jotain, jolle ei vielä ole nimeä, paikkaa tai lokeroa. Mutta nyt näyttää, että taideinstituutio lähinnä odottaa vanhan keskiluokkaisen ja liberaalin normaalin paluuta.
Ilmastonmuutos saavuttamattomana Toiseutena
Se, että ilmastonmuutos on koko nykyistä sivilisaatiota ja elämäntapaa vakavasti uhkaava kriisi, on ollut jo pitkään tiedossa. Silti taiteilijat ja popparit ovat pääosin keskittyneet tekemään yhä hienompaa, suurempaa, kalliimpaa ja näyttävämpää spektaakkelia nykyhetken hedonistisiin tarpeisiin sen sijaan että olisivat pysähtyneet miettimään taiteen ja kulttuuri perusarvojen uudistamisen tarvetta. Nyt kun pakollinen pysäytys on pandemian myötä tullut, seurauksena ei ole ollut uudistumista peräänkuuluttava kumouksellinen toiminta, vaan alistuminen ja laamaannus sekä yhteiskunnan taloudellisen tuen vaatiminen. Tässä taide on paljastunut luonteensa hyvinvointia ja terveyttä edistävänä vapaa-ajan kulutushyödykkeenä. Taide on huolissaan elinkeinoidentiteetistään mikä on täysin ymmärretävää ja “normaalia”.
Taiteen kyvyttömyys nousta pandemian aiheuttaman lamaannuksen yläpuolelle osoittaa, miten totaalista rahan ja kuluttamisen diktatuuri maailmassamme on. Kun taiteen institutionaaliset puitteet kuluttaja-ihmisen vapaa-ajan myymisenä ja ostamisena hetkeksi lakkaavat olemasta, taide henkenä ja sisältönä lakkaa olemasta — tai pikemminkin paljastuu, ettei henkeä ja sisältöä enää pitkään aikaan ole ollut muuta kuin elämysten kaupankäynnin oheistuotteena.
Kulttuurialan lamaannus koronapandemiassa osoittaa myös taiteen ja kulttuurin syvän tekopyhyyden, kun normaalioloissa ja rahan virratessa on laulettu mahtipontisia lauluja ihmisen tarpeesta nöyrtyä luonnon edessä. Nämä mahtipontiset ja sentimentaaliset laulut tasa-arvosta, ihmisoikeuksista, heikkojen tukemisesta ja ihmiseksi kasvamisen vaikeudesta on laulettu elintason aallonharjalla, backstagen notkuvien pöytien ollessa itsestäänselvyys. Yltäkylläisyyden festivaaleilla on ollut ihanaa laulaa kaunosieluisia veisuja parannuksen teon ja nöyrtymisen tarpeesta. On ollut ihanaa lipua viiniteltasta street food -kojuille hoilaten ekologisen ja eettisen tietoisuuden lauluja. Mihin näiden laulujen henki ja eetos ovat kadonneet nyt, kun niiden esittämisen kaupalliset puitteet ovat väliaikaisesti romahtaneet?
Ehkä on epäreilua ja kohtuutonta tällä tavalla syyttää kulttuurialaa lamaannuksesta, voimattomuudesta ja alistumisesta. Rakentavampaa on varmaan pohtia syitä, miksi kulttuurilla ei enää tunnu olevan sellaista muutosvoimaa, joka asettuisi valtion hallinnollisia, poliittisia ja taloudellisia päämääriä vastaan.
Ikuinen postmoderni
Yleisimmällä tasolla taiteen merkityksen tai funktion muutoksessa on kyse kulttuurin ja yhteiskunnan muutoksesta postmoderniksi, mikä Suomessa on osunut aika lailla yksiin yhteiskunnan avainasemissa tällä hetkellä olevien ihmisten elämänkaaren kanssa. Postmodernismi Suomessa on hyvinkin samanikäinen kuin maamme nykyinen pääministeri tai keskeisten kulttuurilaitosten johto. Varsinkin taideteoriassa paljon käytetty postmodernismin käsite on korona-ajan yhteydessä edelleen relevantti, koska postmodernin taiteen keskeinen piirre on ollut luopuminen kriittisestä funktiosta suhteessa politiikkaan ja hallintoon. Postmodernismi vei taiteelta sen tehtävän, joka sillä modernin yhteiskunnan työnjaossa oli ollut. Taide vapautui savupiippuyhteiskunnan kriittisen keskustelun jähmeästä rautahäkistä olemaan hauskaa, kepeää, pinnallista, irrallista ja leikkisää. Taiteelta meni myös häpeä tavoitella taloudellista voittoa ja mielekkyyttä. Taide ei enää ole kutsumus vaan ”normaali” ammatti siinä missä muut jo ennen postmodernismia tilansa talouden ekosysteemissa raivanneet työnimikkeet.
Kiinnostavaa on huomata, että vaikka ilmastonmuutoksen myötä taiteeseen on palannut vahva vakavuus ja kriittisyys, yhteiskunnan rakenteiden tai funktioiden tasolla näyttäisimme yhä olevan postmodernismin sisällä. Vakavakin taide joutuu alistumaan kepeän mediakulttuurin logiikalle, mikäli se haluaa saada sanomaansa esille. Postmodernismia ei oikein enää voi perua tai kumota. Muutos modernista taideinstituutiosta postmoderniin kulutus- ja pop-taiteeseen on tullut jäädäkseen. Pop-taidetta jonakin erillisenä muutosvoimana ei enää ole. Sen sijaan kaikesta taiteesta on tullut poppia ja pintaa. Mahler mahtuu oopperoineen Twitteriin ja Alman teokset oopperan kulisseihin. Sponsorit, fanit ja oheistuotteet ovat oikeutettuja Jeesuksesta Justin Bieberiin. Vaikka taiteen sisältö olisi vakavaa, yhteiskunnallisen funktion tasolla se on harmitonta leikkiä.
Näyttääkin siltä, että postmodernismiin vahvasti liittynyt emansipatorinen ja kapinallinen ulottuvuus lopulta tyhjensi taiteen yhteiskunnallisesta merkityksestä. Kun taiteesta tuli ironista leikkiä, siitä tuli myös pientä, näkymätöntä ja nöyrää. Prismasta ruokaostosten yhteydessä ostettu aikusten värityskirja on postmodernin taiteen looginen lopputulema. Jokainen puuhaa omiaan eikä yhteistä keskustelua ole. Sohvaperunat TV-formaatti on tästä hyvä esimerkki: ohjelmassa fyysiset katsojat kotisohvilla katselevat ohjelmaa, jossa ohjelman “ihmiset”omilla ohjelman “sohvillaan” katselevat prepresentoituja ohjelmia potenssiin kaksi. Tuo “viimeinen” ohjelma voisi olla vaikka Liliana Cavanin taide-elokuva Hyvän ja pahan tuolla puolen (1977), mutta se ei ole. Viimeinen ohjelma on itse ‘sohvaperunat’.
Kaikille yhteinen auktoriteetti on kadonnut ja vastarinta toteutetaan nyt yksilölllisellä tasolla, kuten hiusvärin, ruokavalion, musiikkilaadun ja seksuaalisen suuntautumisen tasolla. Valtionhallinnolle tällainen taide on nöyrä ja tottelevainen palvelija, vaikka taitelijat näennäisesti kapinoisivat ja kaataisivat patsaita. Taiteen näennäiskapinaa on hyvä käyttää Suomi-brändäyksessä ja -markkinoinnissa. Yhteiskunnallisen keskustelun ja yhteiskunnan funktioiden tasolla myöhäiskapitalistisen formalismin rautahäkki on järkkymätön. Tämä on yllättävää, koska juuri modernin weberiläisen rautahäkin lopullisesta ruostumisesta ja hajoamisesta postmodernismissa piti olla kyse. Tämänkin yllättävän asian korona-aika meille on paljastanut.
Kommunikaatioyhteiskunnan sulkeutuma
Yksi parhaita analyyseja yhteiskunnan ja taiteen suhteen muutoksesta myöhäismodernissa on filosofi Jussi Vähämäen teos Elämä teoriassa vuodelta 1997. On hätkähdyttävää huomata, miten terävästi Vähämäen jo 90-luvulla kirjoittama tutkimus yhteiskunnallisen kommunikaation muutoksesta ilmaisee asioita, jotka nopean digitaalisen viestinnän ja somen aikakaudella ovat jo niin arkipäiväisiä ettei niitä edes huomaa.
Vähämäen mukaan myöhäismoderni yhteiskunta on kommunikaatioyhteiskunta, jossa kommunikaation muoto on ensisijaista kaikkiin erityisiin sisältöihin, sanomiin tai merkityksiin nähden. Taustalla on modernin yhteiskunnan järjestelmämuutos. Modernisaation moottorina oli jatkuvast kehittyvä, muodoltaan avoin yhteiskunnallinen keskustelu ja kamppailu, jossa poliittiset liikkeet ja taiteelliset avantgardet saattoivat tuoda politiikan ja hallinnon järjestelmiin aidosti uusia sisältöjä valmiin kommunikaation ulkopuolelta. Politiikan ja taiteen erityiset, ainutkertaiset sisällöt syntyivät vakiintuneen järjestelmän ulkopuolella ja ilman sen kontrollia. Sisältö ja toiminta edelsivät kommunikaatiota ja asioiden esittämistä kommunikaatiojärjestelmässä. Yhteiskunnallisen järjestelmän kehittyvä ja keskeneräinen luonne jätti kommunikaation oven auki voimille, jotka eivät puhuneet sen kieltä tai olleet valmiiksi salonkikelpoisia tai brändättyjä. Vihapuheen viikatointi, yhä kiihtyvämpi käyttäytymisen automatisointi, fyysisen ruumiin liikkeiden kuluttajamittarointi ja lopulta koronan aiheuttama lock-down sulkee avoimet ja hallitsemattomat voimat yhteiskunnan ulkopuolelle.
Klassisessa modernissa teollisuusyhteiskunnassa taiteen funktio oli olla yhteiskunnallisen kommunikaation ja sen ulkopuolen välinen rajapinta. Taiteen funktio oli pitää avoimena kulttuurin äärettömän horisonttia eli kehitystä ja edistystä kohti ei vielä tiedettyä ja tunnettua. Myöhäismodernissa kommunikaatioyhteiskunnassa kommunikaation muoto on sulkenut kulttuurin äärettömän horisontin. Sisällöt syntyvät kommunikaation ehdoilla, ei päinvastoin. Vähämäen ajatus ulottuu aivan yhteiskunnallisen keskustelun perustoihin saakka. Vähämäen kommunikaatioyhteiskunnan ajatuksen taustalla on filosofinen käsitys keskustelusta dialogina, jota kannattelee keskustelun ulkopuolinen vapaa tila tai transsendentaalinen alue keskustelijoiden välissä. Tätä tilaa Vähämäki nimittää jakamattomaksi yhteiseksi.
Aito yhteiskunnallinen keskustelu on kolmio, jossa keskustelun osapuolten lisäksi on keskustelun ulkopuolinen kolmas: avoin tila ja äärettömän horisontti. Siinä missä klassisessa modernissa tämä kolmas oli mukana ja piti keskustelua avoimena, myöhäismodernissa kommunikaatioyhteiskunnassa dialogin ulkopuoli on romahtanut eikä keskustelu etene kohti yhteistä jakamatonta ja sen muutosta. Twitter keskustelun foorumina on tietenkin tämän romahduksen osuva kuva ja karikatyyri.
Vähämäen filosofinen analyysi auttaa ymmärtämään, miksi nykyinen taide on — kaikesta näennäiskapinallisuudestaan ja toiseuksien esiintuomisestaan huolimatta — voimatonta niin sanotusti tosipaikan edessä. Kommunikaatioyhteiskunnan taide on kaupallista, tuotettua ja brändättyä. Kirjoja ja niiden sisältöjä tärkempää ovat kirjamessut ja kirjailijoiden somepresenssi. Tärkeintä ovat tapahtumat, formaatit ja festivaalit, joita pakonomaisesti järjestetään, oli sisältöä tai ei. Voisi jopa sanoa, että tapahtumat lisääntyvät sitä mukaa kuin sisältö köyhtyy tai lakkaa olemasta. Mitään kunnollista tapahtumaa ei enää pysty toteuttamaan ilman valtavaa taloudellista panostusta.
Korona-ajan vaikutusta taiteeseen voidaan ajatella Vähämäen kautta niin, että taiteen kommunikatiiviset kehykset ovat nyt väliaikaisesti romahtaneet. Se kommunikaatioyhteiskunta, jossa nykyinen taide on tottunut itseään markkinoimaan ja tuomaan esille, on nyt väliaikaisesti menettänyt tärkeän osan itseään eli kulttuurin tuottamisen ja esilläpitämisen kaupalliset kehykset. Luulisi tämän olevan taiteelle suuri mahdollisuus uudistua ja vapautua myöhäismodernin yhteiskunnnan kaupallisista ja medioituneista kehyksistä.
Mutta ainakaan vielä uutta äärettömän horisonttia ei näytä auenneen, ei ainakaan institutionalisoituneen taiteen puitteissa. Epäilemättä alakulttuurien marginaaleissa, uusissa taidemuodoissa ja kapitalismin ulkopuolisissa yhteisöissä vallankumousta tehdään jo. Kysymykseksi jää, miten valtavirran keskiluokkaistunut taide suhtautuu näihin voimiin. Luultavasti vastaus on, että ei mitenkään. Luultavasti pandemian jälkeen kaikki jatkuu ennallaan ja festariskumppa virtaa taas. Kunhan vain siihen asti valtionhallinto ja hyvinvointiyhteiskunta pitävät kulttuurin ja taiteen tekijät hengissä.
Pelon utopia
Ehkä taiteemme nöyryys ja hiljaisuus johtuvat lopulta siitä, että kulttuurimme syvin metanarratiivi on pohjaton pelko ilmastonmuutoksen aiheuttamasta maailman tuhosta. Elämme vahvassa utooppisessa odotustilassa, kuten alkukristityt, varhaiset äärikommunistit tai jotkin lahkouskovaiset. Utopian sisältönä on kuitenkn epämääräinen pelko ja ahdistus siitä, että kohta nykyinen elämämme on ohi ja kaikki mukavuus on poissa. Taiteessa tämä ilmenee julkilausutun sisällön ja toiminnan institutionaalisten ehtojen ristiriitana. Ilmastonmuutoksen kauhuja maalaillaan kaupallisin keinoin ja kaupallisssa yhteykisssä. Ekologinen tiedostaminen tuo nopeita voittoja taiteen menestyskilpailussa. Netflix ja muut viihdejätit tahkoavat megavoittoja postapokalyptisillä sarjoilla. Pelon utopialla ja ilmastoahdistuksella rahastetaan brutaalisti.
Koska tästä ristiriidasta ollaan jotenkin epämääräisen tietoisia, mutta sille ei voida tehdä mitään, ollaan myös epämääräisen ahdistuneita ja voimattomia. Masennuslääkkeet, uupumus uutena diagnoosina ja uhriutuminen ovat seurausta tästä yksilön eksyneestä taistelusta huomiotaloutta ja kuluttamista vastaan ilman kollektiivia. Kollektiivinen kykenemättömyys ja voimattomuus kääntyvät yksilön mielenterveysongelmiksi, joita yksilön tulee hoitaa ja parantaa asianmukaisin menetelmin ja lääkkein.
Koronapandemiaa voidaan pitää eräänlaisena laajan yhteiskunnallisen kriisin harjoituksena. Taidekentän lamaannus pandemiassa on osoittanut, että vielä toistaiseksi pelon utopiaa ei kyetä muuttamaan toiminnaksi. Pelkoon jäädään makaamaan. Koronan opetuksiin ehkä kuuluu, että metanarratiivina toimiva pelon utopia yhdistettynä kulutushedonismiin aiheuttaa passiivisuutta ja alistumista, mikä estää kulttuurin henkisen uudistumisen. Tätä vastaan pitäisi osata taistella. Toivottavasti seuraavassa kriisissä olemme siihen kykenevämpiä kuin nyt olemme olleet.