A A A

Mistä niitä johtajia oikein tulee

Johtamiskirjallisuutta taaksepäin selatessa ei 2000-luvun asiantuntijoiden joukosta löydy kuvauksia siitä, että Donald Trumpin kaltainen johtamistyyli ja persoona nousisivat valtaan ja kansainvälisen politiikan keskiöön. Trump ei oikeastaan tee mitään oikein, jos mediaa ja kahvipöytäkeskusteluja on uskominen. Miksi hän kuitenkin pääsi valtaan? Missä vika, eikö kansa olekaan tietäväistä? Kuka johti lopulta harhaan ja keitä?

Elokuvassa Darkest Hour esitetään Ison-Britannian tilanne toisessa maailmansodassa Winston Churchillin silmin. Winston tunnettiin vaikeana, impulsiivisena ja tavoiltaan epäsovinnaisena johtajana, jolle lankesi tehtäväksi estää Natsi-Saksan vyöryminen saarivaltioon. Elokuva tuo hyvin esille sen, kuinka epäpidetty mutta samalla ainoa johtajuuden vaihtoehto Churchil Winston tuona aikana briteille oli.

Yhdysvallat, jolle vapaus on kaikissa kansanryhmissä ja poliittisissa ideologioissa suurin arvo, valitsi johtajakseen jotakin sellaista, joka muistuttaa Winston Churchillin tarinaa. Trumpin tapaaminen PohjoisKorean johtajan Kim Jong-unin kanssa sisältää valtavasti epäilyjä ja moitteita monesta suunnasta. Jos tapaaminen johtaa jonkinlaiseen kansainvälisen politiikan lientymiseen, on Trump todennäköisesti ehdolla Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi. Tai Kim? Jos se nyt on jokin mittari. Miten tässä näin pääsi käymään? Onko Trump kaiken pahan alku… vai loppu?

Tekniikka perustuu lopulta johonkin muuhun kuin tekniikkaan

Miksi Trump, Putin ja vastaavat johtajat saavat niin paljon vihaa ja vastustusta aikaiseksi liberaalissa Euroopassa ja muissa länsimaissa? Varmaankin osasyy on heidän persoonansa ja huomiotalouden toimintatapansa, joka rikkoo 2000-luvulla totuttua käytäntöä, jossa johtajan tulee olla kohtelias, kaunopuheinen ja välttää provokaatioita. Johtajan tulee olla aina heikomman puolella, ainakin juhlapuheissa. Länsimainen liberaali ihminen ei halua, että ruma sana sanotaan niin kuin se on. ”Venettä ei saa keinuttaa” eikä kavereita suututtaa, vaikka kyseessä olisi kansallinen etu eivätkä vain saavutetut edut.

Jos lännen arvot ja ihmisoikeudet ovat globaaleja, miksi olemme tässä tilanteessa kaikista historian opetuksista huolimatta?

Liberaalisesti on ajateltu, että äkkipikaisten johtajien aika olisi ohitse ja maailma muuttuisi matemaattisesti ennustettavaksi, suvaitsevaiseksi, tasa-arvoiseksi ja kaikin puolin leppoisaksi paikaksi. Vapahtajan tulemista kirkkain silmin odottavat saarnaavat nyt tekoälyn ja robotiikan puolesta. Aatehistoriamme on osoittanut, että siinä missä uusi tekniikka paikkaa vanhan tekniikan tuomia ongelmia, tekniikka ja teknologia eivät koskaan voi paikata itseään ja juurisyiden ongelmaa – koska tekniikka lopulta perustuu johonkin muuhun kuin tekniikkaan – nimittäin ihmisen inhimilliseen nokkeluuteen ja ikuisiin heikkouksiin ja helmasynteihin.

Ihmisyys tänään on laajoille massoille tulevaisuuden mahdollisuuksissa

Trumpista, Putinista ja Kim Jong-unista huolimatta, ja jo paljon heitä aikaisemmin, liberaalin elämäntavan voittaessa alaa maailmanlaajuisesti globaalit ongelmat olivat jo olemassa, ja ne ovat vain pahentuneet, vaikka samaan aikaan niitä yhä kiihtyvämmällä tahdilla ratkotaan. Pitää peruuttaa 1980-luvulle, jonka helmasynneistä saamme nauttia. Tuolloin vapautettiin paljon sekä ideologisesti että käytännössä. 1920-luvun maailmanlamaa ei muistettu, koska tulevaisuus on se, johon ihmiset ovat lukinneet aistinsa, eikä viimeisen 30–40 vuoden aikana ole ollut tapana katsella ihmisyyttä taaksepäin.

1980-luvun ratkaiseva virhe tapahtui kahtaalla: tehtiin pankkien ja keinottelijoiden uusliitot ja yhdistettiin informaatio ja vapausaate. Samalla synnytettiin käsitteitä, jotka sekoittuivat toisiinsa ilman, että olisi otettu vaari länsimaisesta filosofiasta, joka oli tehnyt työtä 2000-vuotta sen eteen, että keskeisimmät ihmisyyteen liittyvät käsitteet pidetään erillään toisistaan, jotta voimme ylipäätään jotenkin ratkoa yhteiskunnallisia ja sosiaalisia ongelmiamme.

Päätökset olivat ymmärrettäviä inhimillisistä syistä. Olihan eletty pitkään toisen maailmansodan jälkeisten kokemusten ja kylmän sodan ahdistuksen vallassa. Olikin aika päästää lehmä kevätlaitumelle. Vaara, että vene todella kaatuu ja lehmä syö itsensä hengiltä, ei ollut muodikas keskustelunaihe.

Liberalismilla ei ole kyetty torjumaan ilmastonlämpenemistä, kansainvaelluksia, merten muoviintumista eikä 2000-luvun sotia.

On ymmärrettävää, että liberaali ajattelu purkaa negatiivista tunteensiirtoaan juuri näihin näkyviin ja uudenlaisiin johtajiin, jotka alkukantaisella tarmolla ja energialla ilman suurempaa sivistystä liikkuvat maailmapolitiikan keskiössä ja jotka ovat ottaneet tapahtumien valokeilat haltuunsa. Kaipaamme selkeyttä kaaoksen keskellä, johtajuutta, mutta emme halua luopua mistään. Uudet Sedät ovat bumerangimaisesti irvikuva siitä, mitä olemme saavuttaneet viime vuosikymmenien aikana.

Ideologisesti liberalismissa ei ole mitään väärää, mutta käytännössä se ei usein toimi, kun otamme riittävän pitkän aikajakson esille. Myrskyn jälkeen on poutasää ja poutaa seuraa myrsky. Nyt olemme monilla mittareilla uuden myrskyn silmässä. Lähes kaikki tunnustavat sen. Keino myrskyssä ei välttämättä ole sama kuin poutasäällä. Emme haluaisi luopua kovin kivaksi tulleesta keinostamme. Liberalismin viisaus piileekin siinä, että liberalistisessa ilmapiirissä ihminen saa mahdollisuuden moneen, mutta jättää vastuun elämän ja olemisen rajojen asettamisesta ihmiselle itselleen. Tiedämme, että perussuomalainen elämäntapa kuluttaa muutaman maapallon vuotuiset resurssit jo ensimmäisen kvartaalin aikana. Mutta emme juuri hätkähdä siitä, koska luopuminen ei ole poliittisen eksistenssin keskiössä.

Jokainen inhimillinen olento pitää vapaudesta ja kasvusta

Liberalismissa oikeastaan mikään johtaminen ei tyydytä myrskysäällä. Joku tai jotkut kokevat aina jäävänsä osattomiksi tai kokevat, ettei heidän etujaan ajeta. Valitettavasti kun todellisuus ja maailma muuttuu myrskyisäksi, köyhät köyhtyvät ja rikkaat rikastuvat. Poliittinen muotisana on eriarvoistuminen, ja se tunnistetaan, mutta minkäs teet, jos työkalupakissa on vain liberaalisuus pinnallisesti ymmärrettynä.

Liberaalit Euro-johtajat ovat vakuutelleet läpi 2000-luvun, että ongelmat kyllä ratkeavat yhteistyöllä ja kaikki lopulta voittavat. Yhä harvempi uskoo kadulla enää tähän.  Darkest Hour -elokuvassa on kohtaus, jossa Churchilin Winston ajaa metrolla ja juttelee tavallisten metromatkustajien kanssa siitä, pitäisikö Hitlerin ja Mussolinin kanssa tehdä sopimus vai puolustaa pahimmassa tapauksessa saarivaltiota vaikka yksin veriseen loppuun asti. Matkustajat ovat ikään ja sukupuoleen katsomatta yksimielisiä: roistojen kanssa ei tehdä sopimusta. Churchil siis vaistosi kansan tahdon, vaikka hänen sotakabinettinsa keskeiset jäsenet uskoivat vielä järjen voittavan.

Me kaikki keski-ikäiset ja vanhemmat voimme kävellä peilin eteen ja kysyä itseltämme, olemmeko tehneet kaiken mahdollisen ja jopa mahdottoman, jotta maailma olisi parempi paikka?

Onko liberaalisuus kuitenkaan se oikea keino ratkaista globaalit ongelmat?

Tarvitsemmeko edelleen vahvaa johtajuutta, jonkun ja tai jotkut, jotka priorisoivat, tekevät kipeät päätökset ja kantavat vastuun ja sanovat rumat sanat niin kuin asiat rumasti käytännössä ovat? Osaamme kyllä hyssytellä, rauhoitella ja vakuutella.

Suomessa sotea ja vastaavia isoja yhteiskunnallisia kysymyksiä, kuten puolustuksellista liittoutumista, on yritetty ajaa maaliin järkevillä argumenteilla. Valtiontaloutemme ja sosiaalinen rakenteemme tekevät meistä yhä velkaisempia, ja muutenkin halumme vähentää saavutettuja etuja on epäsuosiossa. Maahanmuutto maksaa paljon, yhteiskunnan demografia heikkenee, ja sosiaaliseen tukeen kuluu yhä enemmän rahaa. Itsenäinen puolustus maksaa. Syrjäytyminen ja eriarvoistuminen jatkuvat hitaasti mutta varmasti. Haluamme lisää, emme menettää mitään. Jokainen, joka on viettänyt tarpeeksi aikaa erilaisten filosofisten ja yhteiskunnallisten kirjojen ääressä, tietää, että ajattelumme ei ole viisasta myrskysäällä. Toisaalta vasta-argumentitkin ovat järkeviä. Niissä halutaan säilyttää asioita, joista on opittu pitämään ja jotka koetaan tärkeiksi, kuten perinteinen hyvinvointivaltio ja itsenäinen puolustus. Vapaus on tärkeää, ja poutasäällä se on myös melko helppoa toteuttaa. Säilyttäminen voi merkitä pitkällä aikavälillä yksinäisyyttä maailmassa, mutta se voi myös sisältää Churchil viisauden: ”Voitto tai kuolema.” On asioita, joita ei kannata muuttaa muuttamisen ilosta.

Johtajuus on muutoksessa

Kuuntelevia, kohteliaita ja kehityshakuisia johtajia aina tarvitaan, mutta samalla alkukantaisuus ja energisyys maailmassa tapahtuvien ilmiöiden tulipalojen sammuttamiseksi tulevat uudestaan johtajuuteen. Varsinkin myrskyissä. Mutta jos olet valon kasvatuksen lapsi, miten selviät pimeässä? Pelkkä tahto ja energia eivät tietenkään riitä, vaan johtajilla pitäisi olla myös viisautta.

Viisauden hinta on yksinäinen opiskelu, perehtyminen ja tutkiminen, jotka ottavat aikaa ja ovat pois valokeila- ja hillotolppa-ajasta.

Hallittu ja kohtelias syyllisyys egoimperialismista on korvannut luopumisen ja kuoleman välttämättömyyden. Kuten Michel Foucault 1980-luvulla liberaaliin vapauteen kirmanneita länsimaisia vasikoita varoitti, pilates, nyhtökaura, genderissue ja ekoelämä eivät ota kantaa siihen, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Liberalismin juurisyyt ja metafysiikka lepäävät silti kristillisen Jumalan tulkinnassa. Vaikka kuinka pitäisin huolta kunnostani tai luomuyrttitarhastani, en voi olla varma siitä, että ruumiini lakattua toimimasta vastassa ei olisi Danten Divina Comedian todellisuus. Muualla kuin Euroopassa, lännessä ja Yhdysvalloissa yritetään jotenkin kouristella vakavasti sen kanssa, että lihallisen elämän ehdottomuus on sidoksissa jotenkin tuonpuoleisen mahdollisuuksiin. Liberalismissa katseet käpertyvät vain yhä enemmän oikean juoksujalkineen tai vääristyneen luomuviljellyn porkkanan ”luonnollisuuteen”. Niin pelaat kuin harjoittelet.

Leave a comment

Your email address will not be published.