Tulevaisuuteen suuntaava toivomme ja keskinäinen luottamuksemme on joutunut koetukseen COVID-19-epidemiassa. On syntynyt laaja-alaista epävarmuutta ja pelkoa, joka uhkaa katkaista elämää ylläpitävän jatkuvuuden. Epidemia tekee näkyväksi alkukantaisen suurryhmädynamiikan luonnetta syntipukki-ilmiöineen, kahtiajakoineen ja laastariratkaisuineen. Rokotekielteisyytenä esiin tulevat ilmiöt luovat mahdollisuuksia ymmärtää yhteiskuntamme vastavuoroisia riippuvuuksia suurryhmädynaamisesta näkökulmasta. Systeemien psykodynamiikka -teorian avulla kuvataan, kuinka yhteiskunnat muodostavat itseohjautuvan verkoston. Ihmisten välinen yhteistyö rakentuu identiteetin ja kuuluvuuden perustalle. Epidemian rapauttamaa luottamusta rakennettaessa ja ylläpidettäessä jaetusta tiedostumattomasta paljastuu keskeiseen asemaan yhteinen suru.
Systeemiteoriat monimutkaisten verkostojen kuvaajina
Tartuntaketjujen muodostama verkosto on saanut meidät tuskallisen tietoisiksi yhteyksistämme hyvinkin kaukaisiin yhteisöihin koko maailmasta muodostuvassa systeemissä. Paikalliset toimintamallit laajenevat globaaleiksi toimintakaavoiksi ilman toimintasuunnitelmaa, suunnittelua tai ohjelmaa (Anderson, 1999). Koronavirusepidemian leviäminen pandemiaksi havainnollistaa verkostoyhteiskuntaa, joissa systeemien eri osat ovat vuorovaikutuksessa keskenään (Aram, 2016). Systeemiset prosessit, esimerkiksi epidemian aikana tarvitut ja tuotetut sairaalatarvikkeet, niiden huutava puute, tuotantojen siirtäminen kotimaihin ja rikollinen välitystoiminta, ovat yhteydessä toinen toisiinsa vastavuoroisten riippuvuusmekanismien välityksellä (Emery 1974). Prosessien muodostamat kompleksiset suhteet tuottavat erilaisia ennakoimattomia seurauksia ensin paikallisesti, mutta vähitellen yhä laajemmin.
Kukaan ei voi hallita tai kontrolloida muutosta
Tapahtumia voidaan kuvata sanomalla, että toisiinsa vaikuttavat prosessit luovat yhdessä oman tulevaisuutensa. (Stacey, 2001). Organisoitumista ohjaava jatkuva prosessi syntyy myös ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa, josta kukaan ei voi irtautua voidakseen järjestää tai suunnitella sitä (Aram, 2016).
Rokotekielteisyys on pitkäikäinen ilmiö (Wolfe, 2002), josta on tehty satoja tutkimuksia erilaisista, ristiriitaisistakin näkökulmista (ks. esim. Kata 2010) ja suhtautumistavoista. Rokotekielteisyys on paradoksaalisesti voimistunut samalla, kun kulkutautiepidemiat ovat harvinaistuneet yhä laajemmalle ulotettujen rokotusohjelmien ansiosta.
Paradoksit monimutkaisissa verkostoissa eivät ole pysyviä, vaan ne vaikuttavat vain jonkin aikaa. Elämä muodostaa samanlaiset olosuhteet kuin toiminta paikkaa vaihtavalla taistelukentällä. Pysähtyneisyys ja anarkia vuorottelevat, ja tila vaihtelee järjestyksen ja epäjärjestyksen, muutoksen ja jatkuvuuden välillä (Waldorp 1992). Myös paradoksaalisesti toisilleen vastakkaiset näkökannat voivat muuttua vastakohdikseen ja kääntää suuntaa jatkaen vaikutustaan käänteisenä. Esimerkiksi rokotekielteisyyden ja infektiosairauksien voittamisen välinen paradoksi voi uusien infektioiden ilmaantuessa kääntyä kuumaksi kaupankäynniksi rokotteesta, jota ei ole keksitty.
Paradoksaalinen identiteetti ja yhteenkuuluminen
Verkostoyhteiskuntaa on verrattu Mandelbrotin fraktaaleihin, hämähäkinverkkoon, lumihiutaleeseen tai mihin tahansa loputtomiin jatkuvaan, itseään toistavaan muotoon, jossa uusi on vain hivenen erilainen kuin vanha. Elämän kompleksisuus verkostoyhteiskunnassa saa identiteetin paradoksaalisesti perustumaan sille, mitä yksilö, ryhmä tai kansa ei ole.
Uskonnollisten yhdyskuntien rokotekielteisyyttä voidaan tarkastella identiteetin ja ryhmään kuulumisen kautta. Identiteetin muodostaminen nostaa pinnalle myös kysymyksen toiseudesta, kun rajasta tulee identiteetin kannalta merkittävä asia. Identiteetti ja erilaisuus toteutuvat myös negatiiviselle kilpailulle, nollasummapelin ajatukselle, rakentuvien ihmissuhteiden varassa (Aram, 2016).
Nöyryytys, viha ja vainoharha
Koronavirusepidemian aikana olemme joutuneet ehkä nöyryyttäviltäkin tuntuvien määräysten ja rajoitusten kohteiksi. Myös joukkorokotusohjelmat voivat synnyttää vastaavanlaisia kokemuksia, mistä vainoharhaisia piirteitä sisältävät kannanotot kertovat. McWilliams (2010) kuvaa yhteiskunnallista paranoiaa erityisesti johtajiin kohdistuviksi, omasta itsestä nouseviksi mutta samalla tunnistamatta jääviksi, intohimoisiksi vihan tunteiksi, jotka kumpuavat nöyryytyksestä. McWilliams kuvaa, kuinka asioiminen byrokraattisissa järjestelmissä saa ihmisen tuntemaan avuttomuutta ja nöyryytystä, millä perusteella hän sanoo, ei ainoastaan johtajien, vaan meidän kaikkien altistuvan sokeasti suunnatulle vainoharhaiselle vihalle. Mitä monimutkaisempi maailma on ja mitä vähemmän yksilö tuntee itsellään olevan valtaa vaikuttaa siihen, sitä suurempi on houkutus paranoidisiin yksinkertaistuksiin, sanoo Williams.
Yksilöiden ja ryhmien psyykkiset toiminnot – Vainoharhaisuus ja surumielisyys
Melanie Klein tarkastelee psyykkisiä toimintoja, jotka säätelevät yksilön kokeman ahdistuksen syvyyttä ja luonnetta. Ryhmissä ne ilmenevät ihmisten välisissä, interpersoonallisissa suhteissa. Niiden avulla säädellään erityisesti ryhmän ja johtajan välistä suhdetta (1948b). Bion (1962b) muotoili negatiivisen K:n käsitteen (-K), jolla hän tarkoitti tilaa, jossa tieto ja osaaminen kielletään aggression ilmaisuna. Tämä nähdään paitsi rokotuskielteisyydessä niin myös suhtautumisessa koronavirusepidemiaa koskevaan tieteelliseen asiantuntemukseen. Aggressiivinen suhtautuminen muistuttaa lasta, joka ilmaisee vihaa kääntämällä päänsä pois ruokkivasta rinnasta tai työntämällä syrjään apua tarjoavan vanhemman käden: En tarvitse sinulta mitään, enkä halua oppia mitään sinulta. Riitän itselleni ja opin ainoastaan itseltäni. (Sher, 2013)
Psyykkisiin toimintoihin perehtymällä voimme ymmärtää kansanliikkeiden voimaa. Menzies Lyth (1988) kuvaa, kuinka ryhmä pakottaa jäsenensä tuntemaan sellaista, mitä nämä eivät yksilöinä tuntisi ja kuinka ryhmä sitoo rajoituksillaan yksilöä tarjoamalla kasvualustan ajatuksille, joita sen jäsenillä ei ryhmästä irrallaan olisi (1948b). Uskonnollisissa tai muissa kiinteissä ryhmissä esiintyvää rokotekielteisyyttä voidaan selittää myös tämän ilmiön kautta.
Varhaiset tunnetasot ja vainoharhaisuus
Syvää, alkukantaista ahdistusta nimitetään psykoottiseksi ahdistukseksi.
Ryhmä voi vajota alkukantaisiin tunnetiloihin.
Niin yksilö, yhteisö kuin yhteiskuntakin voivat taantua varhaisille tunnetasoille tyypillisiin tiloihin ja tuottaa vainoharhaisuutta, rasismia ja holokaustin kaltaiseen tuhoamiseen johtavaa käyttäytymistä. Sher (2013) kuvaa, kuinka tällaisia tiloja leimaa epäluulo ja jatkuva hermostuneisuus, joka ilmenee sekä organisaatioiden sisä- että ulkopuolella. Maailma nähdään kokonaisuudesta ja toisistaan erilleen pirstoutuneina osasina, jotka voidaan jakaa kahteen ryhmään. Hyviä ovat itseä tai omaa ryhmää tyydyttävät osat kun taas omia tai ryhmän tarpeita frustroivat osat leimataan pahoiksi.
McWilliams yhdistää paranoidisuuden nöyryytetyksi tulemiseen (McWilliams, 2010). Rokoteteollisuuden leimaaminen pelkästään ahneeksi ja täysin piittaamattomaksi kansalaisten hyvinvoinnista on esimerkki vainoharhaisesta asennoitumisesta. Maailma nähdään mustavalkoisena, eri käsityksiä edustavat osapuolet erotetaan toisistaan turvautumalla jyrkkään kahtiajakoon ja vastakkainasetteluun. Näin psyykkistä järjestystä pidetään yllä.
Kahtiajaon avulla kontrolloidaan ympäristöä tavoitteena saada se käyttäytymään toivotulla tavalla, kuvaa Klein (1940). Moottorina toimivat tuhoava raivo ja uskomus omasta kaikkivoipaisuudesta. Näin voidaan kieltää avuttomuus ja riippuvuus. Yli-ihannoinnin avulla hyväksi väritettyä pidetään ylihyvänä ja näin ehkäistään pahan vahingoittavaa vaikutusta. Voitonriemu puolestaan estää hetkeksi syyllisyydentunteiden syntymisen.
Koronavirusepidemia synnyttää ahdistusta samaan aikaan, kun meneillään olevan yhteiskunnallisen muutoksen nopeus levittää nöyryytyksen kokemuksia (McWilliams, 2010). Aiemmin luotettavina pitämämme olettamukset yhdessä elämisestä ovat kadonneet ja korvautuneet epäluottamuksella, epävarmuudella, pelolla ja ennakoimattomuudella.
Taannuttaako koronavirusepidemia yhteiskuntamme vainoharhaisuuteen reaktiona menetysten ja muutosprosessien synnyttämään pelkoon? McWilliams (2010) kuvaa johtamisen vaikeutta tilanteessa, jossa joudutaan taistelemaan vainoharhaisuutta vastaan tekemällä paradoksaalisesti päätöksiä, jotka edistävät vainoharhaisuutta. Esimerkiksi kun koronavirusepidemian aikana kerrottiin avoimesti käytettävissä olevien hengityskoneiden määrä, syntyi kansalaisille pelko, että he jäävät epäoikeudenmukaisesti hengityskoneiden antaman avun ulkopuolelle.
Vainoharhaisuus, suru ja luottamus
Klein (1935) kuvaa yksilön pelkoa siitä, että oma raivo on tuhonnut tyydyttävän läheisen tai muun tahon. Tilanteeseen kytkeytyvää ahdistusta hän nimittää eroahdistukseksi, joka valtaa ihmisen, kun hän joutuu kohtaamaan yksinäisyyden, avuttomuuden ja sen tosiasian, ettei kykene selviämään hengissä ilman muiden apua ja tukea.
Pirstominen ei ole ratkaisu.
Tuhoavaksi koettu raivo herättää syyllisyyden ja johtaa suremaan omaa raivoa ja kaikkivoipaisuusharhoja ja hahmottamaan omia, pahuudeksi miellettyjä piirteitä. Syntyy alkukantainen ymmärrys siitä, että pahaksi leimattujen tahojen tuhoamisen myötä on tuhottu myös hyväksi mielletyt tahot. Tilannetta ei kuitenkaan ratkaista pirstomalla todellisuus, vaan ympäristö aletaan mieltää yhdeksi kokonaisuudeksi, jossa on erilaisia puolia ja jonka palaset ovat yhteydessä ja liittyvät toisiinsa (Klein, 1937).
Luottamus on kahden tai useamman henkilön välille syntyvä myönteinen ennakkoasenne. Muun muassa rasismin taustalla on primitiivinen oletuksemme, jonka mukaan vieras on aina vihollinen. McWilliams (2010) kuvaa vainoharhaisuutta luottamuksen sairautena. Rokotekielteisyys voidaan mieltää myös luottamuspulaksi terveydenhoitojärjestelmän ja kansalaisten välillä.
Terveydenhuolto ja luottamus
Marianna Fotaki (2014) on tutkinut luottamuksen olemusta monimutkaisena sosiaalisena ilmiönä Britannian National Health Servicen (NHS) toiminnasta saatujen tutkimustulosten valossa. Hän korostaa tunteen vaikutusta luottamuksen muodostumiseen. Tutkimuksensa perusteella hän jakaa luottamuksen pääkategorioihin:
- odotuksista syntyvä eli olettamus-luottamus
- toistuviin kokemuksiin perustuva eli kokemuksellinen luottamus
- identifikaatioon pohjautuva luottamus, jonka taustalla ovat yhteiset arvot ja instituutiot. Niiden varassa luottamusta voi syntyä sellaisten henkilöiden välille, joilla ei ole yhteistä historiaa.
Kun terveydenhuoltoa alettiin muuttaa markkinavetoiseksi, alkoivat brittiläisten instituutioiden sisäiset luottamussuhteet rapautua ja Ruotsissa luottamus terveydenhuoltoon romahti dramaattisesti. Lääkäreiden suhtautuminen potilaisiin muuttuu, jos on pidettävä mielessä hoidon kustannukset.
Valinnanvapausideologian lähtökohta on oletus, jonka mukaan valinnanvapaus luo luottamukselle pohjan. Fotakin (2014) mukaan oletus on virheellinen. Tosiasiassa potilaiden täytyy ensin voida luottaa lääkäreihin ja terveydenhuollon järjestelmiin ennen kuin he voivat tehdä valintoja eikä päinvastoin. Terveydenhuollon kaupallistamista on edistetty myös korostamalla ihmisten tuntemaa epäluottamusta ja liioittelemalla valinnanvapauden merkitystä ihmisille tavoitteena heikentää lääkäreiden perinteistä valtaa terveydenhuollossa.
Luottamus on keskeistä terveydenhuollossa.
Potilaiden luottamus syntyy Fotakin mukaan yhtä paljon tiedosta, varmuudesta ja teknisistä taidoista kuin hoitavan lääkärin huolenpidosta, avoimuudesta ja luotettavuudesta. Potilas luottaa lujasti hoitohenkilökuntaan ymmärtäessään sairautensa aiheuttaman vakavan vaaran, esimerkiksi akuuttivastaanotolla. Sitä vastoin tilanteessa, jossa vaara on vähäisempi, kuten arjen osana toteutettavissa diabeteshoidoissa, luottamus heikkenee.
Fotakin tutkimuksen mukaan suurin osa Ison-Britannian NHS:n potilaista ei tarkastele terveydenhuoltoa osana markkinoita. He tunnistavat järjestelmän toteuttavan reiluutta ja yhdenvertaisuutta ja ilmentävän sosiaalivaltion periaatteita. Potilaat myös tunnistavat, että henkilökunta on sitoutunut hoitamaan heitä.
Luottamus ja yhteiset arvot
Luottamusta koskevia vaikeuksia voidaan tarkastella myös edellä kuvaamieni alkukantaisten tunnetilojen avulla. Hengissä selviytymistä koskevat pelot liittävät meidät yhteen tuntemattomien kanssa. Näin tapahtuu, kun yksilö ymmärtää olevansa avuton ja oman hengissä säilymisensä riippuvan häntä hoivaavista. Voimme myös organisaatioiden tasolla ymmärtää olevamme epävarmoissa olosuhteissa riippuvaisia toinen toisistamme. Olemassaolomme ei ole yksin omassa varassamme, vaan sen jatkuminen on sidoksissa muiden, meidän kaltaistemme kohtaloon.
Luottamus syvenee jokaisen havainnon myötä, joka auttaa näkemään, että yksilö on olemassa suhteessa toiseen ja näin erottamattomasti yhteydessä toisiin ihmisiin hoitamisen velvollisuuden kautta. Butler (2009) ilmaisee asian näin: ”Subjekti, joka minä olen, on vääjäämättömästi sidoksissa sen subjektin eloonjäämiseen, joka minä en ole.”
Luottamuksen rakentuminen edellyttää halua ohittaa virheet ja tarkastella toista hyvällä. Asenteen perustana ei kuitenkaan voi olla yli-ihannointi, jonka voimasta toiseen heijastetaan kykyjä ja osaamista, jota hänellä ei ole. Fotakin mukaan siinä, missä luottamuksen syntyminen yksilötasolla perustuu varhaisiin tunnekokemuksiin, systeemistä luottamusta voidaa synnyttää ja ylläpitää vain yhteisten arvojen tukemana. Silloin myös yksilö rohkaistuu ottamaan hypyn, jota luottamus tuntemattomiin edellyttää.
Viha kääntää sokean silmän
Luottamus saattaa rapautua herkästikin, ja suurryhmät voivat keskinäisen luottamuksen kadottua taantua vainoharhaisuuteen.
Yhteiskunta, jossa ihmisiä eivät sido toisiinsa suuret ihanteet, johtaja tai ideologia, on vaarassa pirstoutua ja sen seurauksena taantua. Tällaisessa tilanteessa luottamus sosiaalisiin instituutioihin on liima, joka yhdistää ihmiset toisiinsa.
Viha estää oppimasta muilta.
Meneillään oleva yhteiskunnallinen muutos edellyttää, että luottamus määritellään uudelleen myös terveydenhuollossa. Hoitamisen etiikkaa on uudistettava niin, argumentoi Fotaki (2014), että potilaan yksipuolisesta riippuvuudesta hoitaviin tahoihin luovutaan ja siirrytään vastavuoroiseen riippuvuuteen vuorovaikutussuhteiden edellytyksenä. COVID-19- rokotuskampanjan puitteissa nähdään, että systeemi on riippuvainen kansalaisten hakeutumisesta rokotettavaksi silloinkin kun rokotteet ja rokotusjärjestelmä ovat teknisesti kunnossa.
Bion yhdistää negatiiviseen K:hon ei vain piittaamattomuuden tarjolla olevista tiedonlähteistä vaan myös aktiiviseen pyrkimykseen välttää tietoa ja tietämistä. Tiedosta kieltäytyminen on sokean silmän kääntämistä tarjolla oleville päätöksenteon resursseille. Reaktio perustuu Bionin mukaan itseriittoisuutta ilmentävään vihaan: En halua oppia mitään sinulta, opin vain itseltäni. (Bion 1962b)
Koronavirusepidemiaa koskeva tiedottaminen ja ehkäisytoimiin ryhtyminen muistuttaa, millaisia ennakoimattomia vaikutuksia on sillä, että kieltäydymme näkemästä ja tietämästä. Vihaan perustuva tiedon, tietämisen ja oppimisen mahdollisuuden torjuminen on vaara, joka uhkaa meitä kaikkia.
Pelon sietäminen edellyttää suremista
Sureminen on reaktio, jonka avulla opimme sietämään usein vaikeaa todellisuutta. Surua voidaan pitää vihan vastakohtana. ”Psykoanalyysi valottaa yhteiskuntatieteiden keskeisiä aiheita kuten menetyksen ja suremisen roolia” kuvaa Sher (2013). Klein (1940) kuvaa, kuinka vauva voi alkaa hahmottaa ympäristönsä eheänä kokonaisuutena vain surun kautta. Suremalla lapsi voi kohdata syyllisyytensä ja antaa todellisuuden hyviksi ja pahoiksi kokemiensa piirteiden eheytyä yhdeksi. Tästä huolimatta vainoahdistus säilyy meissä läpi elämän surumielisen ahdistuksen rinnalla. McWillians (2014) puolestaan kuvaa, kuinka jatkuva surun läpikäynti auttaa korvaamaan kaikkivoipaisuuskuvitelmat kypsällä sopeutumisella todellisuuteen ja oman rajoittuneisuuden ymmärtämisellä.
Muutos edellyttää aina suremista.
Ryhmien suru voi saada ilmaisukanavan vain kollektiivisesti. Jotta yhteisöllinen sureminen olisi mahdollista, tarvitsemme uusia tapoja ilmaista ja elää surua erilaisten seremonioiden kannattelemina. Sureminen on edellytys sille, että voimme sietää pelkoamme, avuttomuuttamme sekä muutosprosessien nöyryyttävyydestä syntyvää häpeäämme. Sen avulla kestämme myös hahmottoman vihamme ja voimme kohdata muuttuvan todellisuutemme sellaisena kuin se kullakin hetkellä meille näyttäytyy.
Koronavirusepidemia on tehnyt meille näkyväksi paitsi globaalin kuuluvuutemme osana monimutkaisia systeemisiä prosesseja, myös ihmisen primitiiviset käyttäytymis- ja tunnereaktiot äkillisen muutoksen ja tuhoutumisen uhan kohdatessa. Tunne vaikuttamisen mahdollisuuksien vähäisyydestä on ominainen systeemisille järjestelmille (CAS), joissa muutos tapahtuu yleensä pienin askelin ja paikallisesti. Luottamus on interpersoonallinen tapahtuma, joka kestävänä edellyttää vastavuoroisuutta. Rakentamalla luottamusta välittömässä elinympäristössämme voimme vaikuttaa avuttomuuden tunteeseemme ja sitä kautta luoda toivoa ja jatkuvuutta kaikille.
Kirjallisuus
Anderson P. (1999). Complexity Theory and Organization Science. Organization Science Vol 10 no 3 pp. 220-222.
Aram, E. (2015). Tavistock Institute of Human Relations Lunchtime Talk: Handling Complexity. https://speakerdeck.com/t_i_h_r/lunchtime-talk-handling-complexity?slide=17.
Bion, W. R. (1948b). Experiences in groups, Human Relations, Vols. I-IV, 1948–1951. Reprinted in Experiences in Groups 1961 Tavistock Publications Limited, London. Reprinted in 1968 by Tavistock Publications Limited. (p 82-83, 86-87, 91).
Bion, W. R. (1962b). Learning from Experience. William Heinemann: London. Reprinted by Karnac Books: London. Reprinted by Seven Servants (1977e).
Butler, J. (2009). The Frames of War. Verso: London.
Emery, F. (1974). Methodological Premises of Social Forecasting. Annals of the American Academy of Political and Social Science, 4(2).
Fotaki M. (2014). Can consumer choice replace trust in the National Health Service in England? Towards developing an affective psychosocial conception of trust in health care. Sociology of Health & Illness Vol. 36 No. 8, pp. 1276–1294.
Jaques, Elliot (1955). On the Dynamics of Social Structure, Vol I. Pp 420-438.
Klein, M. (1957). Envy and Gratitude and Other Works 1946- 1963. Vigaro Press: London (1988): Reprinted by Cox & Nyman 1993.
Klein, M. (1937). Love, Guilt and Reparation in The Writings of Melanie Klein, Volume I. Love, guilt and reparation and other works 1921-1945. The Free Press: New York 1984.
Klein, M. (1935). A Contribution to the Psychogenesis of Manic-Depressive States. The Writings of Melanie Klein, Volume I. Love, guilt and reparation and other works 1921-1945. The Free Press: New York 1984.
Klein, M. (1940). Mourning and Its Relation to Manic-Depressive States. The Writings of Melanie Klein, Volume I, Love, guilt and reparation and other works 1921-1945. The Free Press: New York 1984.
McWilliams, N. (2019). Paranoia and Political Leadership Psychoanalytic Review. 97(2).
Menzies Lyth, I. (1988). The functioning of social systems as a defence against anxiety. In: Containing anxiety in Institutions. London: Free Association Books.
Nohynek, H. (2018). Tolkkua ja malttia rokotuksiin. Lääkärilehti 13.4.2018 15/2018 vsk 73 s. 960.
Sher, M. (2013). The Dynamics of Change: Tavistock approaches to improving social systems. Pg. xliv ja 169-182. London: Karnac.
Stacey, Ralph (2001). Complexity and the Group Matrix. Group Analysis 34(2) pp 221-239.
Waldorp, M.M. (1992). Complexity: The Emerging Science at the Edge of Chaos. Simon and Shuster: Englewood Cliffs.
Wolfe R.M., Lisa K. Sharp, L.K. (2002) Anti-vaccinationists past and present. British Medical Journal. 9.1.2002.