Jaana Hallamaa
Covid-19-pandemiaa käsitellään asiantuntijatiedon varassa. Sen vaikutuksista puhuttaessa huomio keskitetään paitsi terveys- ja hyvinvointivaikutuksiin myös taloudellisiin seurauksiin. Vähemmälle huomiolle ovat jääneet epidemian aiheuttamat sosiaaliset vaikutukset ja se, miten ne heijastuvat vuorovaikutukseen ja ihmisten välisiin suhteisiin.
Asiantuntijatieto hallitsee julkisuutta
Covid-19-pandemiaa koskevassa julkisessa keskustelussa terveysasiantuntemuksen merkitys on korostunut. Media on tutustuttanut meidät kymmeniin asiantuntijoihin, joiden työstä ja tutkimuksista emme olisi ilman pandemiaa tienneet mitään. Poliitikot vetoavat asiantuntijatietoon ikään kuin yhteiskunnan toimintaan vaikuttavat päätökset voitaisiin suoraan johtaa siitä.
Myös me suuri yleisö olemme oppineet käyttämään sellaisia termejä kuin tartuttavuusluku, sairastavuus, esiintyvyys, prevalenssi, oirekirjo, rokotekattavuus ja long covid -oireisto, joita viljelemme ahkerasti sekä sosiaalisessa mediassa että keskusteluissa tuttujen kanssa – sikäli kuin pystymme niitä käymään.
Tunteista ja tuntemuksista puhutaan yksilön oireina – ei ryhmätason ilmiöinä.
Tunteista ja tuntemuksista puhutaan myös, mutta niitä tarkastellaan ennen muuta yksilön oireina. Avuksi tarjotaan erilaisia self help- ja mindfullness-neuvoja tai vaaditaan rajoitusten poistamista ja tukipalveluiden vahvistamista. Julkisessa keskustelussa ei ole juurikaan pohdittu sitä, kuinka epidemia vaikuttaa ryhmätason ilmiöihin.
Koronaoireita
Järkyttävät, arkisia rutiineja ja tavanomaisia toimintatapoja horjuttavat tapahtumat edellyttävät sopeutumista. On kehitettävä uudenlaisen tilanteen mukaisia tapoja. Sopeutumiseen kuuluu myös, että löydetään psyykkisesti ja sosiaalisesti tyydyttävät muodot elää uudenlaisten vaatimusten mukaan. Ilmiötä on tutkittu erityisesti suruprosessin etenemisen kannalta (ks. esim. Suomen mielenterveysseuran julkaisema Suru-kirjanen).
Aluksi oli kieltäminen, sitten eristäminen.
Korona-ajaksi kutsutusta jaksosta voi tunnistaa vastaavanlaisia vaiheita. Aluksi uhka kiellettiin: on kysymys Kiinaa koskevasta taudista, jonka puhkeaminen on yhteydessä paikallisiin elintapoihin. Kun kävi ilmi, ettei maailman eri osia voikaan eristää toisistaan, vaan taudit ovat globaaleja, turvauduttiin paniikkireaktioon ja koko Suomi pantiin kiinni, Uusimaa eristettiin muusta maasta ja ihmisten käskettiin pysyä kotona. Uskottiin, että tauti talttuu eristämällä ja eristäytymällä ja että pian voidaan palata normaaliin.
Pelkoa ja avuttomuutta hallittiin varautumisella.
Tavalliset ihmiset addiktoituivat hamuamaan tietoa ja seuraamaan tilastoja. Hallituksen koronakatsauksesta tuli koko kansaa yhdistävä päivittäinen hartaushetki. Kotona neuvottomuus jalostettiin varautumiseksi: minäkin ostin vessapaperia! Turvaa etsittiin leipomalla pullaa ja neulomalla suomenlampaan villasta sukkia.
Keskiluokalla oli varaa jalostaa välttämättömyydet hyveiksi: vihdoin voitiin olla kotona, viettää aikaa perheen parissa, nauttia luonnosta, rytmittää työtä ja vapaa-aikaa ja hyödyntää alikäytettyä kesämökkiä. Julkisuudessa käsitellyt koronakokemukset ovat olleet enimmäkseen etätöihin tietokoneen ääreen siirtyneiden ihmisten raportointia. Joukossa on välillä – kuin velvollisuudentunnosta – myös terveydenhuollon koronarintamalla taistelleiden kuvauksia kuormituksesta.
On ruvettu etsimään ja tunnistamaan syyllisiä.
Sittemmin olemme väsyneet ja kyllästyneet. Turtumus ja välinpitämättömyys värittävät arkea. Toiveikas sinnikkyys on muuttunut kärsimättömyydeksi samalla, kun tunne kohtalonyhteydestä muiden kanssa on alkanut heikentyä. Syrjäsilmällä on ruvettu tunnistamaan syyllisiä.
Vastakkainasetteluja ja syntipukkeja
Korona-ajan epävarmuudet ovat saaneet meidät etsimään turvaa erilaisista rajalinjoista, jotka muuttuvat kuin luonnostaan vastakkainasetteluiksi. Jo keväällä 2020 suomalaisessa mentaliteetissa syvällä elävä kaupunki-maaseutu-erottelu alkoi järjestää yhteistä mentaalista todellisuutta. Kaupungit – erityisesti kaikkein suurimmat ja omahyväisimmiksi koetut – olivat tautipesäkkeitä, joiden vuoksi koko muu maa joutui kärsimään.
Sisäinen vastakkainasettelu helpottuu ulkoisilla vihollisilla.
Kotimainen vastakkainasettelu unohtui niiksi hetkiksi, kun huomio voitiin kiinnittää kansainväliseen koronakilpailuun. Ruotsin ja Venäjän tartunta- ja kuolleisuustilastojen alettua näyttää huomattavasti huonompia tuloksia kuin suomalaisaineistosta tehdyt summaukset, saatiin aineksia ihmiset hetkeksi yhdistävälle me-tunteelle.
Muiden paheksunta helpottaa omaa oloa.
Yhteisvastuullisuus läikkyy helposti yli sen, mitä voi itse tehdä. Sääntöjä noudattava joutuu tinkimään mukavuudestaan. Epäsuoraa tyydytystä voi kuitenkin saada siitä, että pääsee paheksumaan muita. Sosiaalisessa mediassa on menneiden kuukausien kuluessa pöyristelty niitä, jotka koskettelevat pintoja ja toisiaan, aivastelevat ja yskivät, puhuvat äänekkäästi, käyvät urheilu-, huvi- ja viihdetapahtumissa, eivät käytä kasvomaskia (oikein) tai eivät ole ottaneet rokotusta. Muiden tarkkailu näyttää saavan suorastaan voyeristisia piirteitä.
Mentaalista järjestystä syntyy myös siitä, että osataan nimetä syylliset. Heihin kuuluu tuttavan poika, joka – aivan turhaan – matkusti Pietariin katsomaan jalkapallo-ottelua – vaikka olisi nähnyt sen kotisohvallaankin –ja tartutti sitten deltavariantin ystäväpiiriinsä. Syypäitä ovat myös maan hallitus, terveysviranomaiset ja avit, joissa on kaikissa töissä vain kelvotonta väkeä. Huomaamatta jää, että vaikka syylliset monisyisten kausaaliketjujen vaikutuksiin kyettäisiinkin nimeämään, syyllisten löytäminen ei vielä sellaisenaan kohenna ainuttakaan epäkohtaa.
Ryhmäkonflikteilla on laajoja psykologisia, sosiaalisia ja kulttuurisia vaikutuksia.
Erwin Staub on tutkinut väkivaltaisiksi muuttuvien ryhmäkonfliktien taustalla olevia tekijöitä. Yhteiskunnan jäsenten elinehtojen huononeminen jonkin kriisin tai murroksen seurauksena ei vaikuta vain toimeentuloon, vaan sillä on myös laajoja psykologisia, sosiaalisia ja kulttuurisia vaikutuksia. Oman tilanteen heikkeneminen ja elämänkulkua horjuttavat epävarmuudet luovat tarpeen löytää selitys tapahtuneelle. Psyykkiset perusmekanismit, joiden varassa ihminen järjestää maailmaa, tarjoavat yksinkertaisimman rakenteen kriisiaikojen selitysmalleille. Perusmalleja ovat taipumuksemme hahmottaa todellisuutta me-muut-asetelman varassa, usko oman sisäryhmän paremmuuteen suhteessa ulkoryhmänä pitämiimme ihmisiin ja tarve tulkita omat vastoinkäymiset ulkoisten tekijöiden aiheuttamiksi mutta pitää muiden aseman huononemista näiden omana syynä. Myös syyllisen nimeäminen, syntipukin löytäminen, tuottaa psyykkistä järjestystä ja vahvistaa kriisin horjuttamaa turvallisuudentunnetta (Staub 1989, 13-34).
Messiaanisten pelastusodotusten varassa kohti uusia pettymyksiä
Toiveikkuutta pidetään tärkeänä, kun on paitsi selvittävä käsillä olevista vaikeuksista myös suunnattava voimavaroja tulevaisuuteen. Toivon virittämiselle ja ylläpitämiselle on kuitenkin oltava jokin peruste, muuten kyse on vain harhaan johtavista lupauksista. Vielä pahempaa on, jos toiveikkuuden varjolla tullaan luoneeksi kuvitelma pian koittavasta pelastuksesta, nurkan takana odottavasta ratkaisusta tai toimenpiteestä, jonka jälkeen vaikeudet ovat ohi.
Viimeksi kuluneiden kuukausien aikana yhden tempun ratkaisuksi on tarjottu ainakin kontaktien minimoimista, kasvomaskien käyttöä ja rokotuksia. Viimeisin pelastussanoma on yhdistetty suunnitteilla olevaan koronapassiin: kun se saadaan käyttöön, koko yhteiskunta voidaan avata ja elämä palautuu normaaliksi.
koranapassi ja messiaaninen odotus
Myös poliitikot ovat – ensin epäröityään – alkaneet puhua koronapassista ongelmat ratkaisevana ihmedokumenttina. Äänestäjät komppaavat kovaäänisesti ja voimalla. Koronapassi näyttää muuttuneen taikakaluksi, joka pelastaa yhteiskunnan ja sen jäsenet. Yhden konstin pelastukseen tarttuminen on helpompaa kuin vastuun kantaminen pitämällä esillä koronaväsymyksen ja -kärsimättömyyden myötä yhä epäsuositummaksi muuttuvaa näkemystä todellisuuden monimutkaisuudesta ja tavoitteenasetteluiden mukanaan tuomista ristiriidoista. Koronapassista puhuminen on helpompaa kuin päätöksentekoon liittyvän epävarmuuden, virheiden tekemisen mahdollisuuden ja väärien ratkaisujen tunnustaminen.
Tieto koronapassin vaikutuksista karttuu vasta vähitellen. Israelissa se otetaan toistamiseen käyttöön. Tanskassa siitä ollaan luopumassa: sen vaikutus on ollut jopa odotusten vastainen (Parkkinen 2021). Se on virittänyt euforisia tunteita ja saanut pohtimaan, kuinka määräyksiä voisi kiertää. (Liikanen-Rengell 2021). Yksi koronapassin vaikutus näyttää kuitenkin varmalta: se siirtää huomion pois itse koronaepidemiasta.
Nostalginen toivo ja vastuullinen aikuisuus
Passin voimasta puomi avataan: pääsen rajan yli toiselle puolelle. Sosiaalinen korona saa meidät tarrautumaan toivoon passin mahdollistamasta paluusta entiseen. Nostalgisesti hahmottelemme sitten kun –tilannetta, jonka on jo kuukausia pitänyt olla aivan käden ulottuvilla, kunhan vain.
Olemme keskellä normaalia.
Epidemiologien mukaan Covid-19-viruksen leviäminen ei ole poikkeus vaan osa ilmiötä, jota ihmisen elintavat – eläinten massakasvatus, ahkera matkailu, tiiviit kontaktit ja lajikato – kiihdyttävät. Koronapandemian eristäminen poikkeustilaksi, josta päästään ihmepelastus löytämällä, hämärtää näkyvistä sen, että emme elä poikkeustilaa,vaan olemme keskellä normaalia.
Sosiaalisten epidemioiden hillitseminen ei liene yhtään helpompaa kuin elimistöön iskevien tartuntatautien. Niihinkään ei ole ongelmat ratkaisevaa parannuskeinoa, vaan kärsimme jokainen eriasteisesti niiden oireista. Tukemalla vastuullista aikuisuutta itsessämme ja toisissamme voimme toivottavasti välttää niiden puhkeamisen syntipukittamisena ja väkivaltaisuutena ilmeneväksi mielettömyydeksi.
Kirjallisuus
Liikanen-Rengell, Helena (2021). ”Minä elän uudelleen!” – Ranska otti käyttöön Suomeenkin suunniteltavan koronapassin, jota alettiin heti myös kiertää. Helsingin Sanomat 15.8.2021 https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000008182535.html
Parkkinen, Sonja (20219. ”Israel otti koronapassin uudelleen käyttöön, Tanska luopuu vaiheittain – Näin koronapassi on toiminut eri maissa.” Helsingin Sanomat 4.8.2021 https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000008171275.html
Staub, Erwin (1989). The roots of evil. The origins of genocide and other group violence. Cambridge: Cambridge University Press.
Suru. Suomen Mielenterveysseuran SOS-kriisikeskuksen työryhmä, toim. Päivi Liikanen. Helsinki: Suomen Mielenterveysseura. https://mieli.fi/sites/default/files/materials_files/mieli_suru_netti.pdf