A A A

IRTISANOMINEN – MITÄ SE TEKEE IHMISILLE (*)

Yhteiskunnassamme työ on itsetunnon ja sosiaalisen arvostuksen lähde. Kun sen menettää, elämän rakenne ja tarkoitus luhistuvat. Irtisanominen tuo mukanaan syvän murheen – on kuin irtisanottu surisi omaa kuolemaansa.

Mitä tarkoitusta työ palvelee yksilöille ja yhteiskunnalle? Työ tarjoaa ihmisille turvallisen paikan yhteisössä. Se myös mahdollistaa narsististen, aggressiivisten tai jopa eroottisten tunnevirtojen sijoittamisen työn tekemiseen ja niihin ihmissuhteisiin, jotka liittyvät työhön; se on välttämätöntä yhteiskunnan suojelulle ja yksilön olemassaolon oikeutukselle. Työ on erityisen tyydytyksen lähde, mikäli se on vapaasti valittua.

Työ mahdollistaa yksilön lihasvoiman ja älyllisen kapasiteetin tehokkaan käytön ja antaa tuloksena hyvin integroituneen egon, joka mahdollistaa ihmisille heidän elinympäristöjensä kontrolloimisen tai muuttamisen. Meidän yhteiskunnassamme työ on itsetunnon ja sosiaalisen arvostuksen lähde, egoideaalin täyttymys, merkki kypsän aikuisen roolin saavuttamisesta, hyödyllinen ja miellyttävä tapa käyttää aikaa ja psyko-sosiaalinen menestys. Saada työtä, pitää työnsä, edetä työssä, jäädä työstä eläkkeelle tai menettää työnsä ovat merkittäviä inhimillisiä huolenaiheita.

Aggressiivinen ja destruktiivinen energia sublimoidaan työssä. Näiden energioiden tulee palvella yhteiskuntaa, muutoin yhteiskunnat eivät selviä. Työ edustaa taistelua jotakin vastaan, hyökkäystä ympäristöä kohtaan. Maanviljelijä auraa maata, hän äestää sen, raastaa sen, jauhaa sen; hän repii rikkaruohot, leikkaa tai polttaa ne; hän myrkyttää hyönteiset ja taistelee kuivuutta ja tulvia vastaan. Selvennän vielä, tämä kaikki tehdään jotta voidaan luoda jotain, siksi sitä sanotaan työksi eikä raivoksi. Työssä tuhoavuus on valikoivasti suunnattua ja siinä saavutetaan netto ’tuote’.

Ihmiset ovat onnellisimmillaan, vahvimmillaan ja luovimmillaan, kun heidän ulkoinen maailmansa vahvistaa heidän eniten toivomaansa käsitysä omasta itsestään.

Työ on sekä psykologinen että sosiologinen käsite. Työ tehdään useimmiten ryhmissä ja siksi se on pohjimmiltaan sosiaalinen tapahtuma. Meidän yhteiskuntamme on etupäässä työ-orientoitunut. Työ sosialisoi ja sivistää ihmisiä. Työ voidaan nähdä uskonnollisen velvollisuuden toteuttamisena; se voi olla miellyttävää, luovaa tai sillä voi olla interpersonaalinen rakenne. Toimeentuloa tai selviytymistä kohtaan koetut uhat koetaan syvinä pelkoina ja menetyksen ja surun tunteina. Irtisanominen tuottaa syvää surua, ei niinkään muiden, kuin itsen menettämisestä. Tutut ajattelu- ja käytöstavat eivät enää päde. Kaikki on menetetty ja menetys tuhoaa ihmisen. On ikäänkuin ihmiset surisivat omaa kuolemaansa. Suhteella työhön on yhteys yksilön kykyyn selviytyä työn menettämisestä. Monien ihmisten työ liittyy heidän identiteettiinsä ja itsearvostukseensa – ’tämä minä olen’. Siitä syystä työn menettäminen tarkoittaa, että koko ihmisen elämän rakenne ja tarkoitus romahtaa. Ihmiset ovat onnellisimmillaan, vahvimmillaan ja luovimmillaan, kun heidän ulkoinen maailmansa vahvistaa heidän eniten toivomaansa käsitysä omasta itsestään; ja he ovat surkeimmillaan, häiriintyneitä ja heikoimpia, kun maailma vahvistaa heille heidän pahimmat pelkonsa omasta itsestään. Irtisanominen ja työttömyys tuottaa monia menetyksiä, varsinkin jos työ on ollut nautinnollista. Vaikka se ei olisikaan sitä ollut, mahdollisuus ansaita rahaa, ammattiasema ja tosiasia, että aika oli järjestäytynyt tutulla tavalla, antaa henkilölle merkitystä ja tarkoitusta.

Työn menettäminen tarkoittaa, että koko ihmisen elämän rakenne ja tarkoitus romahtaa.

Tutkimukset työttömyyden vaikutuksista yksilöihin ja perheisiin paljastavat samankaltaisuutta surun kuvaukselle menetyksen jälkeen eri reaktiovaiheissa; shokki, kieltäminen, ahdistuneisuus, tuska ja suuttumus ja lopulta alistumisen ja sopeutumisen vaihe. Kun aikaa kuluu kehittyy työttömälle voimattomuus, joka on psykologisesti jäytävää. Voimattomuus sisältää masennusta, tylsistymistä ja laiskuutta sekä osaamattomuuden ja arvottomuuden tunteita. Työttömän elämää luonnehtii korostunut fyysinen ja psyykkinen pahoinvointi, kohonneet itsemurhaluvut, avioriidat, avioerot, alkoholismi, lääkkeiden väärinkäyttö ja kuolema.

Työpaikan menetyksen jälkeen häpeä on intensiivisimmillään.

Häpeä liittyy vahvasti työttömyyteen. Työpaikan menetyksen jälkeen häpeä on intensiivisimmillään, koska ihmiset ovat kasvaneet sellaisen työn etiikan piirissä, joka sanelee, että yksilön ei koskaan oleteta olevan ilman työtä ennen kuin hän on saavuttanut normaalina pidettävän eläköitymisiän. Häpeä määritellään nöyryytyksen tunteeksi siitä, että on joutunut tai tehnyt itsensä naurettavaksi tai että on loukannut säädyllistä vaatimattomuutta tai soveliaisuutta. Sitä pahentaa syyllisyys tai vaillejääminen. Häpeä on epämiellyttävä tunne oman aseman merkityksettömyydestä. Häpeää kokiessaan yksilö tuntee kutistuvansa ja luisuvansa sisään- ja alaspäin. Oman itsen suhteellinen koko pienenee ja häpeään joutunut haluaa kadota ja piiloutua arvokkuuden ja hallinnan tunteen menettämisen vuoksi. Häpeä kasvaa luonnottoman vahvaksi silloin, kun aggressiota ei voida käyttää sen ehkäisemiseksi.

(*) Tämä kirjoitus on lyhyt versio artikkelista ”What redundancy does to people”, Mannie Sher; Journal of the British Association of Psychotherapists, Autumn 1997.