Ihminen on homo scissus – rikkinäinen, itselleen vieras ja altis konflikteihin lähimpänsä kanssa. Samalla hän kuitenkin etsii yhteyttä heihin ja myös kaikkein suurinta yhteytä eli yhteyttä Jumalaan. Osallisuus ehtoja vailla olevasta ja rajattomasta hyvästä ja sen luoma henkilökohtainen eheys ja integriteetti ovat ihmiselle Jumalan lahjaa, armoa.
Jumala – sellaisena kuin hänen olemuksensa avautuu ajatuksillemme Raamatun avaamissa perspektiiveissä – on ikuinen ykseys, yhteys ja rakastava vuorovaikutus. Voisin esittää tuosta kirjasta monia jaksoja, joissa juuri nämä ajatukset nousevat esille ja joihin sisältyy armahtava kutsu tämän yhteyden ja vuorovaikutuksen osallisuuteen. Ikuinen hyvä kurottautuu jatkuvasti rajalliseen aikaan.
Osallisuus ehtoja vailla olevasta ja rajattomasta hyvästä ja sen luoma henkilökohtainen eheys ja integriteetti ovat näin ihmiselle Jumalan lahjaa, armoa. Vastaan otettu armo taas virtaa yksilöltä toiselle ja synnyttää yhteisön, jossa epätäydellinen kokee olevansa turvassa ja pääsee kukoistamaan yhteiseksi hyväksi.
* * *
Ihminen – toisin kuin minkään muun lajinen elävä olento tällä planeetalla – on ongelma itselleen. Hän on homo scissus – itsessään rikkinäinen, itselleen vieras, sen usein myös tiedostaen, altis konflikteihin lähimpiensä kanssa. Samalla hän kuitenkin koko ajan etsii yhteyttä heihin, myös kaikkein suurinta yhteyttä, yhteyttä Jumalaan. Usein se tapahtuu niin, ettei edes tiedä enkä tunnista, mitä on etsimässä.
Ihmisyyteni sisään on nimittäin rakennettu tietoisuus siitä, että en ole sitä, mitä minun pitäisi olla. Kaipaan ehdotonta hyväksyntää voidakseni olla ehdottoman hyväksyvä. Haluan olla ihmisiksi – eikä näytä onnistuvan ilman ihmismahdollisuuksieni rajat ylittävää armoa.
* * *
Saksalaisen filosofin Ludwig Feuerbachin (1804–1872) mukaan kaikki edellä sanottu on pelkkää projektiota: heijastan taivaalle jumalaksi omat perimmäiset toiveeni ja ne ominaisuudet, jotka sisältyvät ihannekuvaani oikeasta ihmisyydestä.
Olisin siis luonut Jumalan omaksi kuvakseni, ei Jumala minua omaksi kuvakseen. Jumalaa kaivatessani etsisin verhotusti itseäni, mutta löytääkseni sen todella minun olisi siis luovuttava tuosta lapsen unelmasta ja käännettävä katse itseeni, toteutettava itse se, mitä olen toivonut ja odottanut Jumalalta. Feuerbachin mielestä minä itse olen korkein olentoni, minussa itsessäni on koko se potentiaali, jonka olen projisioinut ylimaalliseen piiriin itseni yläpuolelle. Mutta eikö tämä ole aika epätoivoinen ajatus?
On totta, että Jumalaa etsiessäni etsin omaa ideaaliani ja löytäessäni Jumalan, tai kun Jumala löytää minut, löydän myös sen. Tämä on kristillinen ajatus ja kokemus. Mutta kun kerran tunnen nuo ihanteet, pitäisikö minun siis luopua tarpeettomasta, voimavaroja haaskaavasta kiertotiestä, ja ottaa ohjakset omiin käsiini, ryhtyä omaksi jumalakseni? Aikamoinen jumala…
Mutta silloin on pakko kysyä: miten tuo saavuttamaton ideaali on voinut syntyä? Mistä on peräisin myös uskonnottomille ihmisille tuttu kokemus sisäisestä rikkinäisyydestä ja tietoisuus siitä, että ihanteen toteutuminen aina vain pakenee sitä tavoittelevaan horisonttiin ja sen taakse? Miten evoluutio olisi tehnyt näin tuskallista pohdintaa synnyttävän poikkeuksen yhdelle ainoalle lajille tällä planeetalla? Miksi tämä Sisyfoksen piina?