Ahdistus kulminoituu hakaristiin, mutta ongelma jää

Neljä kuukautta ulkomailla alueella, jossa julmasta sodasta on kulunut 20 vuotta – kuten meillä 100 vuotta – saa Suomen uutiset ja murheet näyttämään erikoisilta. Toki rehellisesti pirun tärkeiltä tietysti suomalaisille, sillä rehellisiä ovat edelleen muun muassa meikäläisen YLEn uutiset, vakavia, vakavalla naamalla tehtyjä.

Suomessa ei ole Ruotsin maahanmuuttohaasteita ainakaan vielä, eivätkä suomalaiset ilmaise eriarvoistumista ja vähittäistavaroiden epäoikeudenmukaisia hintoja kuten Ranskan kaupunkien kaduilla pistämällä palasiksi kaiken, mikä eteen tulee.

Itsenäisyyspäivänä 6. joulukuuta 2018 muutamat ”natsit” kantoivat Kolmannen valtakunnan hakaristilippuja, joista helsinkiläisyyden ja akateemisen sivistyksen ilmaiseksi saaneista suomalaisista älyköistä osa oikeasti pahoitti mielensä. Toki natsilippujen julkisen kanniskelun voi kieltää, mutta aatehistoriallisesti kaikki sirppien ja vasaroiden symbolit, puhumattakaan rististä, pitäisi saman tien kieltää, ja niistä vasta mieli pitäisi tulla pahaksi.

On vaikea löytää poliittista merkkiä, jolle ei voisi laskea omalletunnolle höyryäviä ruumiskasoja.

Monen sivistyneen valtion uljas lippu on lunastettu vähemmän uljailla ihmisveren lammikoilla. Toki natsien hakaristilippujen kantelu vuonna 2018 osoittaa sen, että kantajat ovat aidosti pihalla maailman menosta ja historian kirjojen sijasta on katseltu tuhnuisia videopätkiä jostakin 1930-luvun paraateista Saksassa.

Toisaalta kasvisruokaa ja kierrätystä kannattava ihminen voi laittaa pöydälleen ainakin kaksikymmenprosenttisen natsilipun, koska myös natsit kannattivat näitä asioita. Hugo Bossin hajusteita ja vaatteita käyttävät ihmiset voivat hyvin ajatella SS-upseereita, jotka myös käyttivät saman muotivaatesuunnittelijan tuotteita. Ja jos haluaa laajentaa ja venyttää semioottista mielenmaisemaa, niin musta nahka, joka yleensä asusteena samaistuu ihan kivasti näihin natsikuvioihin, antaa aikamme mainosmaailman sadomasokismilla höystettyyn pikkutuhmailuun myös heteronormatiiviselle pikkuporvarille salaista mielihyvää.

Hyvin huolestuttavaa on myös älyllisesti se, että semiotiikasta, symboleista ja merkityksistä on tullut yhä ahdistavampia ja niiden ajatteleminen rajautuu johonkin pätkään, kuten hakaristilippu holokaustiin. Jos ahdistaa, kannattaa lukea Jonathan Littellin megateos Les Bienveillantes (Hyväntahtoiset, WSOY, 2008) vuodelta 2006, jossa kuvataan hyvin se, kuinka tuhannet ja jopa miljoonat saksalaiset 1930-luvulla olivat nuoria, hyvinkoulutettuja, ja tulevaisuuden avaimet näille ihan tavallisille ja järkeville tulevaisuuteen katsoville ihmisille avautuivat juuri hakaristilipussa. Ihmiset ovat usein tulevaisuuden epävarmuuden edessä turvautuneet kontrolliin ja vahvaan johtajuuteen, joka on nopeasti johtanut sokeaan tottelevaisuuteen, vähemmistöjen sortoon ja kaikenlaisen heikkouden, avuttomuuden ja riippuvuuden demonisointiin.

Tänään meitä kohtaavat vaarat eivät symboloidu hakaristilippuun – jonka käytön voi toki kieltää – vaan ylipäänsä länsimaisen ihmisen iltaruskoon, jossa jo sukupolvia jatkunut luonnon ja ympäristön ryöstäminen, imperialismi ja kolonialismi höystettynä informaatiofanaattisuudella ovat johtamassa meidät ennennäkemättömiin globaaleihin kärsimyksiin.

Mustavalkoisuus johtaa usein ojasta allikkoon

Tuhomme symbolit ovat aivan jotain muita kuin hakaristi, jonka pitäisi kuulua länsimaisen aatehistorian osastoon ”hölmön tölväykset”. Tuosta tölväyksestä vielä ihmiskunta toipui, mutta seuraavien hölmöilyiden mittakaavat voivat olla toista luokkaa. Toivotaan, että ihmiskunta olisi viisastunut ja harmaat sävyt saisivat kukoistaa.

Historia antaa lukemattomia esimerkkejä siitä, että räikeän propagandan ja provokaation saa parhaiten tapettua huumorilla ja tekemällä naurunalaiseksi, ei vihalla tai vakavoitumalla. Natseille siis pitäisi nauraa kuten Fingerporissa.

Ihmiskuntaa piinaavan pahuuden ymmärtäminen ei helpotu kieltämällä merkityksiä ja menneisyyttä

Se, että hakaristilippuja kannellaan joulukuussa 2018 Helsingissä, ei tarkoita, että se, mitä tapahtui 1930-luvulla Saksassa, palaisi sellaisenaan. Historia toistaa itseään, mutta ei koskaan samalla kaavalla tai merkityksillä. Voimme aistia historian havinaa, mutta mukana on aina jotakin tulevaa ja tuntematonta, joka tekee asioista ja erityisesti niiden merkityksistä uusia. Luulen, että lippujen kantelijat eivät ymmärrä hakaristin painolastia eikä lipun avulla muuteta maailmaa.

Ajattelua ei saa kaventaa teoksi ”Alas liput ja patsaat”, koska niiden tilalle takuuvarmasti nousee suurempia lippuja ja patsaita, joiden vuoksi ihmiskunta ei jatkossakaan saa nauttia historian kauheuksista vapautuneena. Ihmiset, jotka ymmärtävät natsihallinnon kauheudet, eivät hyväksy tietenkään niitä, mutta seuraavien sukupolvien ihmiskuntaa ikuisesti piinaavan pahuuden ymmärtäminen ei helpotu kieltämällä merkityksiä ja menneisyyttä. Symbolit luovat merkityksiä, mutta usein yhteiskunnalliset valuviat vaativat konkreettisia toimenpiteitä ja solidaarista yhteistoimintaa sekä kompromissejä.

Näyttää kuin ihmiset haluaisivat katsella luomupeltoja ja vapaasti vaeltelevia kanoja koskevia mainoksia hissimusiikilla varustettuna ja pureskella nyhtökauraa, jotta historian paluu ja maailman ajautuminen kohti seittimäisempiä ja kiihtyviä ongelmia ei ahdistaisi. Toki on oikein että jokainen voi itse ottaa vastuuta maailman tilasta ja hyvinvoinnistaan mutta maailmassa on valtavasti paikkoja ja ihmisiä, jotka arvottavat elämän toisella tavalla kuin esimerkiksi Suomessa. Tämä ei ole heidän vikansa eikä myöskään suomalaisten. Maailma ja ihminen vain ovat sellaisia. Toisaalta on parempi ottaa vastuuta vaikka nyhtökauralla kuin mennä mukaan kulutushysteriaan. Silloin alkaa murentaa valtavirtaa ja säilyttää identiteettinsä. Nyhtökaurasta ei ehkä ole luonnon pelastajaksi, mutta sellaisista ehkä ihmisistä, jotka tekevät toisin ja näyttävät uutta suuntaa, on.

Se lisääntyy jos emme tee mitään. Nyhtökaura vähentää avuttomuuden tunnetta ja voi johtaa muihinkin tekoihin. Yksilölle on tärkeää tehdä jotain, ikäänkuin todentaa sen mitä ajattelee.

Paha ei saa palkkaansa paitsi Muumimaassa

Paikka, jossa olen saanut viettää kuusi kuukautta, elää arkea, jossa talousjätteet heitetään auton ikkunasta maantien varteen vielä pitkään, vaikka kestävän kehityksen ajatuksia tarjoillaankin. Ihmisten kokemukset eivät ole vielä luonnossa ja sen turvaamisessa seuraaville sukupolville, vaan siinä, ettei seuraavia sukupolvia ammuttaisi. Se on oikea moraalinen ero, jota Suomesta on vaikea käsittää, jos piipahtaa nopeasti ulkomailla erilaisissa maailmanparantamiskonferensseissa.

Maailmaa parantavat konferensstit ovat tietysti tärkeitä, ja ne rauhoittavat omaa uskoa ja maailmankuvaa.    Samassa paikassa kuitenkin kotitaloudet ja teollisuus laskevat ilmaan sellaisen määrän saasteita – koska muuta tapaa lämmittää tai tuottaa energiaa ei ole – että suomalainen kokee vastaavan savusaunassa, jos se on huonosti tuuletettu. On ymmärrettävää, että Suomi ja sen viralliset edustajat ovat ”huolissaan” maailman ongelmista, mutta muualla maailmassa eletään edelleen laajasti ihan erilaisesti priorisoitujen huolien aikaa. On kuitenkin hyvä, että Suomi kulkee ympäristön säilyttämisen kärjessä. Toivotaan että muut seuraavat perässä.