Maahanmuuttajanuoret ovat yliedustettuina koulupudokkaiden joukossa. Heidän muodollinen koulutuksena on usein vähäisempää kuin Suomessa asuvien nuorten, mutta yhteisöllinen rakentaminen taidokkaampaa. Turvallisuus syntyy niistä keinoista, joilla sinä ja minä voimme vaikuttaa maahanmuuttajanuorten integrointiin.
Istuin lounaalla ystäväni kanssa ja keskustelin hänen undulaattiensa pesimäpuuhista. Samankaltaisuus yhteiskuntamme muutosta koskevan keskustelun kanssa tuli mieleeni, kun ystäväni totesi, että hän voi poikasten kuoriutumisen jälkeen antaa meillekin jokusen pikku undulaatin. Ensimmäinen tunnereaktioni oli kauhistus. Näin sieluni silmin ovista ja ikkunoista hillittömästi tupaani tunkeilevia undulaatteja. Kissoille omistautuneena olin vasta muutama vuosi sitten myöntynyt ”demokraattisessa perhesysteemissäni” ottamaan koiran osaksi ”meitä”.
Kissojen ja koirien totuttaminen yhteiseloon oli täyttä työtä. Oli haistelua ja tunnustelua, säikähdyksiä, pelkoja, sähinää ja haukkumista ennen kuin kommunikaatio sujui, yhteiset pelisäännöt rakentuivat ja sopuisa yhteiselo tuli mahdolliseksi. Tänä päivänä mahdumme kaikki samalle sohvalle köllöttelemään. Ystäväni ehdottamat undulaatit tuntuvat edelleen vaikealta palalta. Ne kuuluvat niin erilaiseen lajiin. Ymmärrän, ettei ystäväni voi niitä kaikkia pitää. Hyviä eläinrakkaita koteja tarvitaan. Naapurissa on useampikin laji oppinut elämään sopuisasti yhdessä. Työskentelyä se on vaatinut. Mitä siitä tulisi, jos kissat, koirat ja undulaatit ilman työstöä heitettäisiin välinpitämättömästi samaan tilaan?
Onneksi meillä Suomessa osataan erilaisten ihmisten integroiminen yhteiskuntaan
Ryhmään integrointi ja toimivan ryhmän aikaansaaminen ovat sitä, mitä suomalaisessa koulutusjärjestelmässä opetellaan aina varhaiskasvatuksesta korkeakoulutukseen. Työstäminen alkaa, kun määritellään, ketä ryhmään kuuluu. Olen ajatellut näitä asioita viime aikojen kuohunnan keskellä ryhmän nimeltä ”suomalaiset” näkökulmasta. Sen oppimistilan rajat ovat asettuneet nykyisiin uomiinsa juhlalliset 100 vuotta sitten.
Oma polkuni vei miettimään integraation kysymyksiä, kun aloin työskennellä ilman huoltajaa maahan tulleiden nuorten turvapaikanhakijoiden parissa. Heitä tuli Suomeen vuoden 2015 aikana aikaisempaa suurempi määrä. Tämä sai aikaan yhteiskuntaamme uuden murrosvaiheen. Näillä nuorilla on taustatekijöitä, jotka vaikeuttavat integroitumista. Heidän taustatekijänsä eivät kokemukseni mukaan ole sen kummempia kuin muidenkaan Suomessa asuvien nuorten monimuotoisessa joukossa. Esteet ovat usein tiedollisia, taidollisia ja sosiaalisia. Niihin tässä kasvatuksen ja koulutuksen huippumaassa voidaan kyllä vaikuttaa. Harvassa ovat ne sosiaaliset ongelmat, joita hyvin toimiva yhteisö ei voisi ratkaista.
Olennaista on työstää yhteisön hyvinvointia
”Ulkopuolisten tai syrjäytyneiden” koulupudokkaiden nuorten määrä on jo pitkään herättänyt huolta Suomessa. Maahanmuuttajat ovat tässä joukossa yliedustettuna. On luonnollista, että jatkuva muutos lisää yleistä ahdistuneisuutta. Oman identiteettinsä rakennusvaiheessa olevat nuoret ovat sen indikaattoreita. Tällä hetkellä ollaan huolestuneita EU-maiden ulkopuolelta tulevien maahanmuuttajanuorten integroitumisesta. Heidän yhteisöllinen rakentamisensa on erityisen tehokasta. Yksilökeskeiseen kulttuuriperimäämme yhdistyessään ovat kokonaisuuden positiiviset mahdollisuudet vielä näkemättä. Nyt jo on havaittu peruskoulujen hyvinvointimittauksissa monikulttuurisuuden positiivisia vaikutuksia (ks. esim. Kivirauma, Rinne ja Tiuttu 2012).
Ulkopuoliseksi jääminen, ulkopuolelle jätetyksi tuleminen, syrjäytyminen ja syrjäyttäminen ovat nuoruuden ikävaiheessa erityisen vaurioittavia kokemuksia.
Nuori oli ”vetäytyvä, yksinäisen oloinen” kertoivat toiset nuoret, jotka olivat olleet samassa ryhmässä hänen kanssaan. ”Ohjaajat antoivat hänen olla omissa oloissaan. Kavereita ei juuri ollut.” Vähän ennen kuin nuori oli syyllistynyt väkivaltaiseen tekoonsa hän oli saanut myös ”kielteisen (*)päätöksen”.
(Kuvaus ja lainaukset Suomen Kuvalehti nro 34, 25.8.2017.)
Microsoftin ja Facebookin tekemissä tutkimuksissa on tarkennettu kuvaa siitä, että kaikki maailman ihmiset kytkeytyisivät toisiinsa seitsemän ihmisen kautta. Nykytiedon mukaan kytkeytymiseen tarvitaan ehkä vain neljä tai viisi ihmistä. Eikö välittäminen eli yksinäisyyden ja syrjään joutumisen estäminen olisi jokaisen kohdalla mahdollista? Voimmeko puuttua, jos huomaamme, että joku voi huonosti?
Rakkauden vastakohta on välinpitämättömyys.
Tuntemani maahanmuuttajanuoret janoavat yhteyttä kantasuomalaisiin ja töihin pääsyä. Toivoisin, että rohkaistuisimme tähän yhteyteen ja yhdessä tekemiseen. Ensi kertaa kotonani vieraillut, ilman huoltajaa maahan tullut nuori, totesi ruokapöydässä: ”Pirjo, tiedätkö, tämä on ensimmäinen kerta, kun vierailen suomalaisessa kodissa”. Hän oli ollut maassa toista vuotta. Moni tuntemani vuonna 2015 maahan tullut nuori odottaa yhä tänäkin päivänä vastaanottokeskuksissa tilanteensa selkiytymistä. Heitä ei ole siirretty virallisiin ”kotouttamistoimenpiteisiin”. Voisiko turvamme olla niissä inhimillisissä keinoissa, joihin sinä ja minä, olimmepa ketä tahansa, voimme vaikuttaa?
On selvää, että ”ryhmä suomalaiset” muuttuu, kun siihen tulee uusia ryhmäläisiä. Integroituminen onnistuu parhaiten, kun uusi ryhmäläinen voi kokea tulevansa hyväksytyksi omana itsenään. Turvallisuuden tunne ja sen kannattelu on kivijalka, jolle rakentava toiminta perustuu.
Tarvitaan esittelyä ja ryhmään saattamista hyvässä valossa sekä jokaisen jäsenen paikan ja osaamisen tunnustamista.
EU-maiden ulkopuolelta tulevilla nuorilla voi olla vähemmän muodollista koulutusta. Usein heillä on työ- ja muuta kokemusta, jonka voisimme oppia tunnistamaan ja tunnustamaan yhteisömme hyväksi. Voisimme oppia maahamme tulleiden kulttuuriperimästä esimerkiksi ryhmätaitoja, yhteisöllistä tekemistä ja vanhempien kunnioittamista. Kielitaito on kehittyvää. Osallistumisen kautta sen kehittämiselle syntyy luonnollista tarvetta.
Suomalaisuutemme on jatkuvassa muutoksessa. Muutosahdistus helpottuu, kun ymmärtää ja hyväksyy uusien ryhmän jäsenten liittämisen ja vanhoista luopumisen aiheuttamia kuohuja ja ristiriitaisia tunteita. Meissä ihmisissä on enemmän samanlaista kuin erilaista.
Jos kissa ja koira voivat integroitua samaan perheeseen ja toimia yhdessä, niin emmekö mekin?