Aki-Mauri Huhtinen, Olli Sinivaara, Jaana Hallamaa
Puheessa ja sanojen tasolla hyväksymme yhä laajemmin ihmisen fyysisen moninaisuuden. Samaan aikaan kohdistamme kuitenkin omaan kehoomme yhä tarkemmin viritettyjä harjoitusmuotoja, aiempaa kalliimpaa mittausteknologiaa, entistä henkilökohtaisempaa valmennusta ja erityisruokavalioita. Oman kehon muokkaamiseen kulutettuja tunteja ei lasketa, vaan se on ajankäyttöä, jota ei tarvitse erikseen perustella. Mitä omaan ruumiiseen keskittymisen tarve kertoo ajastamme ja mitä sen kautta oireillaan?
Ikuisen nuoruuden resepti
Ikuinen elämä ja katoamaton nuoruus ovat ihmisen ikiaikaisia toiveita. Nykymaailmassa toive löytää nuoruuden lähde saa kuitenkin yhä kärjistyneempiä muotoja. Nuoruus, nuorekkuus ja nuori vartalo ovat myyntivaltteja niin politiikassa, kulttuurissa, viihteessä kuin elinkeinoelämässäkin.
Treenaamisen merkitystä korostavat eivät koskaan puhu siitä, että jokainen minuutti vähentää muiden asioiden tekemiseen tarvittavaa aikaa.
Kirjoista, netistä ja sosiaalisen median kanavilta ahmitaan ohjeita, miten muokata vartalostaan vielä rasvattomampi, lihaksikkaampi ja kestävämpi. Aikaa ja rahaa kulutetaan surutta oman ruumiin muokkaamiseen. Suuntaus on ymmärrettävä, eläähän ihminen keskimäärin 80-vuotiaaksi. Moni 30 vuotta täyttävä kamppailee ikäkriisissä: edessä on ankara ja ahdistava, 50 vuotta kestävä taistelu ruumiillista ikääntymistä vastaan yhä vaativampien ulkonäköihanteiden täyttämiseksi.
Treenaamisen merkitystä korostavat eivät koskaan puhu siitä, että jokainen juoksuaskeleeseen, melontaliikkeeseen, hauiskääntöön tai aurinkotervehdykseen käytetty minuutti vähentää muiden asioiden tekemiseen tarvittavaa aikaa. Aiempien sukupolvien sivistyneet ihmiset varasivat aikaa kirjojen ja lehtien lukemiseen nojatuolissa istuen, ehkä samalla kahvikupillisesta, leivoksesta, viinilasillisesta tai sikarista nauttien. Nyt kirjallisuusklassikkoa kuunnellaan samalla, kun juoksumaton jumputus kaikuu kumeana taustalla: Raskolnikovin kamppailu yli-ihmishaaveiden kurimuksessa asettuu aivan uuteen kontekstiin.
Oman ruumiin pitäminen ikuisesti nuorena vie jotkut taloudellisiin vaikeuksiin, toisille saavuttamatta jäävät tavoitteet aiheuttavat masennusta ja ahdistusta. Liikunnasta, syömisestä ja ruumiintoimintojen seuraamisesta voi tulla addiktion kaltainen riippuvuus. Kaiken arvioiminen mittaamalla vieraannuttaa siitä, mitä aikaisemmin pidettiin henkisen hyvinvoinnin edellytyksenä. Itsensä jatkuva tarkkailu henkilökohtaisten sovellusten valossa ja jatkuva sosiaalisen median päivystäminen vieraannuttavat ihmiset myös toisistaan ja rapauttavat läheissuhteita. Deittikumppanimarkkinat ja liukuhihnaihastukset kertovat siitä, että oma ja toisen ruumis on esineellistetty elämyskäyttöön. Ne eivät enää ole syvän ja pitkän ihmissuhteen muistokohta, vaan seksuaalisen kuluttamisen alusta, ihmis-Instagrammi.
Henkiset esikuvat korvautuvat mallivartaloilla
Johtajat, julkisuuden henkilöt, artistit, somevaikuttajat, muotisuunnan näyttäjät ja muut edelläkävijät ovat esikuviamme tiedostimmepa sitä tai emme. Heidän suhtautumisensa itseensä henkisinä ja fyysisinä olentoina kertoo siitä, mikä on henkisten asioiden ja ruumiinkulttuurin välinen ajankäytön ja työnjaon ihanne. Nykyajan esikuvan ja idolin, aikamme johtajan ei tarvitse osoittaa tuntevansa kaunokirjallisuuden klassikoita, oopperoita tai teatterikappaleita. Hänen pitää osoittaa, että hänen ruumiinsa juoksee tai hyppää nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin.
Tärkeät ihmiset yrittävät sivistyä myös henkisesti juostessaan ja hypätessään. Toivottavasti he onnistuvat. Korkealle asetetun tavoitteen saavuttaminen täyspitkässä triatlonissa, johtoryhmän marathonilla tai cooperin testissä vaatii kovaltakin johtajalta ja julkisuuden idolilta lähes päivittäistä harjoittelua, ruumiin kuuntelua ja oikeaa ruokavaliota mutta myös riittävää lepoa. Meitä edeltäneet sukupolvet varasivat aikaa voidakseen tavata toisiaan teattereissa, konserttisaleissa, salongeissa ja kahviloissa ja voidakseen käydä pitkiä keskusteluita, usein siitä, mitä oli itse luettu ja sen pohjalta ajateltu. Poistuminen tuosta vuosisatoja sivistykseksi koetusta todellisuudesta on käynyt nopeasti.
Johtajat ja julkisuuden henkilöt ovat vastuussa myös edustamistaan lausumattomista arvoista. Kaiken sallivalta ja tasa-arvoista ihmiskuvaa julkisesti kannattavalta vaikuttajalta voi kysyä, miksi et anna oman ruumiisi levätä ja muuttua sellaiseksi, joka siitä sen ikääntyessä tulee. Onko niin, että se mikä ilmaistaan sallituksi muille, kielletään omalta ruumiilta?
Vapautetun ihmisen uusi orjuus
Ihmisoikeusihanteiden mukaisesti tunnustamme ihmisen olemisen ainutkertaisuuden. Viimeksi kuluneiden vuosisatojen kuluessa erilaiset alistamisen muodot ovat heikentyneet, ja yhä harvempi joutuu avoimen vihan kohteeksi. Nykyihmisellä on lupa olla kotonaan omassa ruumiissaan, joka voi olla mitä moninaisin: trans, muusu tai jotain vielä määrittelemätöntä. On paradoksi, että kun meistä on tullut vapaita, olemme alkaneet kohdistaa vihaa ja väkivaltaa omaan itseemme.
Oma ja toisen ruumis on esineellistetty elämyskäyttöön seksuaalisen kuluttamisen alustaksi, ihmis-Instagrammiksi.
Sosiaalinen sadismi on laajasti kiellettyä, mutta identiteettiin kohdistuva masokismi saa rauhassa vallata alaa. Monet kohdistavat ja kohdistuttavat omaan ruumiseensa toimenpiteitä, joiden suorittamisen laki kieltää yhteiskunnalta ja muilta ihmisiltä. Halu täyttää vallalla olevat kauneusihanteet saa ihmiset hakeutumaan erilaisiin lihaksia, luustoa ja ihoa muokkaaviin, usein kivuliaisiin ja terveydellisesti riskikkäisiin toimenpiteisiin.
Pakottajana eivät enää toimi yhteiskunta ja vallanpitäjät, eikä kajoavien toimien taustalla ole ihmisen ihonväri, rotu, sukupuoli tai muu syrjivä peruste. Ihmisen ruumiin yhteiskunnallinen vapauttaminen on korvautunut omaan ruumiiseen kohdistuvalla sanoin kuvaamattomalla vallankäytöllä ja resurssien tuhlaamisella – muotivirtausten mukaan vaihtuvien kauneusihanteiden täyttämiseksi. Vapauden maailmassa ihmisestä itsestään on tullut oma pakottajansa.
Oman ruumiin pitäminen ikuisesti nuorena vie jotkut taloudellisiin vaikeuksiin, toisille saavuttamatta jäävät tavoitteet aiheuttavat masennusta ja ahdistusta. Liikunnasta, syömisestä ja ruumiintoimintojen seuraamisesta voi tulla addiktion kaltainen riippuvuus. Kaiken arvioiminen mittaamalla vieraannuttaa siitä, mitä aikaisemmin pidettiin henkisen hyvinvoinnin edellytyksenä. Itsensä jatkuva tarkkailu henkilökohtaisten sovellusten valossa ja jatkuva sosiaalisen median päivystäminen vieraannuttavat ihmiset myös toisistaan ja rapauttavat läheissuhteita. Deittikumppanimarkkinat ja liukuhihnaihastukset kertovat siitä, että oma ja toisen ruumis on esineellistetty elämyskäyttöön. Ne eivät enää ole syvän ja pitkän ihmissuhteen muistokohta, vaan seksuaalisen kuluttamisen alusta, ihmis-Instagrammi.
Malliruumis johtamismeriittinä
Nykyihminen varoo loukkaamasta toisten ruumiinkuvaa, mutta tiedostamattamme luomme kategorioita ja hierarkioita siitä, kuka kuitenkin on parhaiten saanut oman ruumiinsa tottelemaan. Menestys sisältää viestin: oman ruumiinsa alistanut osaa johtaa muitakin. Sosiaaliset katseet todistavat, että hän hallitsee tilanteen – kontrolloihan hän ruumistaankin.
Velvoitetta ei aseta enää yhteiskunta, vaan vapaa yksilö ratkaisuna epätoivoiselle hallinnantarpeelleen.
Lukemattomat julkisuuden vaikuttajat, ovat he sitten poliittisia toimijoita, julkkiksia, taiteilijoita, artisteja, kulttuuripersoonia tai mielipidevaikuttajia, kohdistavat ruumiiseensa toimia, jotka vievät suuren osan heidän ajastaan. Monien elämäntapa alkaa muistuttaa huippu-urheilijan arkea. Se kuuluu myös heidän julkisissa esiintymisissään, jotka vilisevät urheilu- ja suoritussanastoa. Puheissaan he edustavat usein äärimmäistä positiivisuutta, suvaitsevaisuutta ja moniarvoisuutta, mutta nämä ihanteet eivät ulotu oman identiteetin kehosuhdetta määritteleviin lähtökohtiin.
Nuoruuden palvontaa lähenevässä ihannoinnissa hyvä johtajuus, julkinen huomio ja yhteiskunnallinen vaikutusvalta niin taloudessa, kulttuurissa kuin politiikassa samastetaan androgyyniseen, huippuunsa trimmattuun huippu-urheilu- tai -mallivartalovaatimukseen. Yhä ankarammaksi käyvää velvoitetta ei aseta enää yhteiskunta, vaan vapaa yksilö ratkaisuna epätoivoiselle hallinnantarpeelleen.
Ruumiin kurittaminen todellisuuden hallintakeinona
Koronan myötä elämä tuntuu monin tavoin aiempaa epävarmemmalta. Ainut käsillä oleva tapa hallita – ainakin omaa elämäänsä – on ruumiiseen kohdistettu ruokavalion ja liikunnan säätely. Mitä syvemmin epäilemme omaa kelpaavuuttamme työssä ja ihmissuhteissa, sitä houkuttelevammalta huoliin vastaaminen ruumista kurittavilla tavoitteilla on: juoksen maratonin, suoritan triathlonin, pudotan rasvaprosenttia ja rajoitan energiansaantia.
Miksi kohtelemme itseämme näin? Maailmassa, jossa vapaus on rajatonta ja kaikki mahdollisuudet avoimia, vanheneminen muuttuu rikokseksi. Ikuisen nuoruuden tavoittelusta tulee elämäntehtävä, jota toteutetaan mittaamalla ja kontrolloimalla ruumista, sen toimintoja ja suorituskykyä. Vanhalta näyttävän täytyy olla raihnas myös mieleltään. Ihminen on nuori vain, jos hän mahtuu teiniaikansa farkkuihin, eivätkä muut pysty erottamaan äitiä tyttärestä ja poikaa isästä.
Mikä on länsimainen henkinen perintö, jonka ruumiin hillitön hikoiluttaminen jättää perinnöksi? Juosta vai lukea? Molempia voi tehdä, mutta multitaskaamalla molempia aika ei riitä kultuurisiin merkkisuorituksiin. Tekemiemme valintojen vapautta ja ainutkertaisuutta korostaessamme olemme matkalla pelkkään keskivertosovinnaisuuteen: ruumista kurittaessamme todistamme lopulta olevamme samanlaisia kuin kaikki muutkin, jotka pyrkivät kohti trimmattua ihanneihmisyyttä. Juoksen ja punnerran, siis olen.