Vanhuus on pitkä ja tärkeä elämänvaihe, joka lisää ajan merkitystä ja sen käytön arviointia. Kun jäljellä on hahmotettavasti aiempaa rajallisempi määrä elinaikaa, ihminen punnitsee tarkemmin, mihin hän haluaa aikansa sijoittaa.
Olin mukana Tavistock 70 vuotta -festivaalissa, joka oli hyvin eloisa ja elävä sekä sisällöltään rikas ja monimuotoinen tapahtuma. Eliat Aramin alustus Tavistockin historiasta ja identiteetistä oli vaikuttava. Hän kuvasi Tavistockin taivalta orpouden identiteetin kautta perustaen alustuksensa kirjallisuudesta löytämiinsä orpoihin: kaksikymmentä Walt Disneyn hahmoa on orpoja. TIHR:a on vaikea määrittää, mikä se oikeastaan on: Tutkimusta muttei tutkimusta, konsultaatiota – muttei ilman tutkimusta, opetusta – muttei ilman konsultaatiota. Se suuntautuu sekä yritysmaailmaan että psykologiaan – ammattilais- ja vapaaehtoisorganisaatioiden kautta. On erilainen, ei kuulu joukkoon, on vaikeasti määriteltävä ja yksin vastuussa omasta polustaan ja sen eteenpäin viemisestä. Samaa kodittomuutta tunsivat monet festivaaliosanottajat omissa elinympäristöissään, mutta he ilmaisivat myös tuntevansa Tavistock- instituutin kodikseen.
Festivaalilla oli ohjelmaa teatterista ja World cafesta aina Social dreaming tapahtumaan ja perinteisiin luentoihin. Jännittäviä olivat pohdinnat tulevaisuudesta ja robotisaatiosta eli kuinka robotit muuttavat yhteiskuntiamme samoin kuin näkemykset demokratian pysyvyydestä ja jatkuvuudesta.
Vaikuttava oli neljän puolipäivän ”Silver generation group relations” -ryhmädynamiikkatapahtuma, jonka aikana työskenneltiin paljon.
Osanottajuudelle oli asetettu alaikäraja – 70 vuotta. Konferenssissa käsiteltiin ikääntymistä elämänvaiheena. Hämmästyttävää oli, kuinka kaikki se, mitä ajattelemme vanhuudesta, muuttuikin yhtäkkiä eläväksi. Yksinäisyys, kuolemanpelko, sairaudet, puolison menetys tai menettämisen uhka olivat jokaista läsnäolevaa koskettavia teemoja. Konsultteina toimivat muun muassa sellaiset psykoanalyyttisen ryhmädynamiikan veteraanit kuten Mannie Sher, Olya Khalelee, William Halton, Deirdre Moylan ja David Armstrong.
Merkittäviksi teemoiksi nousivat jatkuvuus ja yksinäisyys. Kun konfrenssi sulautui festivaalin muuhun ohjelmaan ja erityisesti Eliat Aramin vaikuttavaan luentoon, orpouden teema laajeni koskettamaan myös ”Hopeasukupolvea”. Vanhuutta on vaikea määritellä, se on koditon ja monimuotoinen oman tiensä kulkija. Nopeasti etenevä rakennemuutoksemme koskettaa ikäihmisiä, sillä oppiminen hidastuu ja sopeutuminen uuteen vaikeutuu. Huolena ei niinkään ole arjesta selviytyminen kuin ulkopuoliseksi tai unohdetuksi tuleminen. Ajan rajallisuudesta ja menetetyistä mahdollisuuksista ollaan tietoisia eikä niitä voi enää korvata uusilla. Monesti arkipäivän ”tässä ja nyt -elämä” on niin tuskallista kohdata, että on helpompaa kadota menneisiin, kultautuneisiin muistoihin.
Vanhuus on myös voimavara ja suuren hiljaisen tiedon lähde. Arvokkaana ja arvostettuna piirteenä pidettiin yksimielisesti ajan arvostuksen lisääntymistä. Kun käytössä olevien päivien määrä vähenee, elämän valinnoilla halutaan vaikuttaa laatuun ja hyvien hetkien, kuuluvuuden, toivon ja onnellisuuden lisäämiseen.
Festivaalilla oli ohjelmaa teatterista ja World cafesta aina Social dreaming tapahtumaan ja perinteisiin luentoihin. Jännittäviä olivat pohdinnat tulevaisuudesta ja robotisaatiosta eli kuinka robotit muuttavat yhteiskuntiamme samoin kuin näkemykset demokratian pysyvyydestä ja jatkuvuudesta.
Vaikuttava oli neljän puolipäivän ”Silver generation group relations” -ryhmädynamiikkatapahtuma, jonka aikana työskenneltiin paljon.
Osanottajuudelle oli asetettu alaikäraja – 70 vuotta. Konferenssissa käsiteltiin ikääntymistä elämänvaiheena. Hämmästyttävää oli, kuinka kaikki se, mitä ajattelemme vanhuudesta, muuttuikin yhtäkkiä eläväksi. Yksinäisyys, kuolemanpelko, sairaudet, puolison menetys tai menettämisen uhka olivat jokaista läsnäolevaa koskettavia teemoja. Konsultteina toimivat muun muassa sellaiset psykoanalyyttisen ryhmädynamiikan veteraanit kuten Mannie Sher, Olya Khalelee, William Halton, Deirdre Moylan ja David Armstrong.
Merkittäviksi teemoiksi nousivat jatkuvuus ja yksinäisyys. Kun konfrenssi sulautui festivaalin muuhun ohjelmaan ja erityisesti Eliat Aramin vaikuttavaan luentoon, orpouden teema laajeni koskettamaan myös ”Hopeasukupolvea”. Vanhuutta on vaikea määritellä, se on koditon ja monimuotoinen oman tiensä kulkija. Nopeasti etenevä rakennemuutoksemme koskettaa ikäihmisiä, sillä oppiminen hidastuu ja sopeutuminen uuteen vaikeutuu. Huolena ei niinkään ole arjesta selviytyminen kuin ulkopuoliseksi tai unohdetuksi tuleminen. Ajan rajallisuudesta ja menetetyistä mahdollisuuksista ollaan tietoisia eikä niitä voi enää korvata uusilla. Monesti arkipäivän ”tässä ja nyt -elämä” on niin tuskallista kohdata, että on helpompaa kadota menneisiin, kultautuneisiin muistoihin.
Vanhuus on myös voimavara ja suuren hiljaisen tiedon lähde. Arvokkaana ja arvostettuna piirteenä pidettiin yksimielisesti ajan arvostuksen lisääntymistä. Kun käytössä olevien päivien määrä vähenee, elämän valinnoilla halutaan vaikuttaa laatuun ja hyvien hetkien, kuuluvuuden, toivon ja onnellisuuden lisäämiseen.