Mistä liikkeet syntyvät? Kuka aloittaa liikkeet vai aloittaako kukaan? Syntyvätkö ne itsestään lymyten suurkaupunkien roskalaatikoiden takana tai Hollywoodin parrasvaloissa? Johtaako niitä joku, luoko ne joku, joka innostuu jostain ja kerää ympärilleen joukon ja alkaa toimia?
Kuiskitaan, että nykyinen Kiasma-taidemuseon lahjoitusten vastaanottamiseen ja rotuerotteluun puuttuva ’Kiasma_strike-liike’ syntyi Englannissa jo vuonna kivi ja miekka ja että asetuttuaan Suomeen sen aggression maaliksi valikoitui juutalainen taiteenkeräilijä miljardööri Cham ’Poju’ Zabludowicz. Alettiin pikkuhiljaa huutaa yhä kovaäänisemmin: ’Pojulla on verirahaa!’. Hetkinen, alkoiko se sittenkään Englannista? Jospa se alkoi New Yorkista, imitoiden sitä taiteilijaliikettä, jonka loistava valokuvaaja Nan Goldingin oli aloittanut lääketehtailija-Sacklerin suvun jäseniä kohtaan vastustamaan opiaattilääkkeiden aiheuttamia riippuvuuksia. Siihenkö liikkeen juuret sitten loppuvat vai onko liikehdintä lainannut palasia myös naisiin kohdistuneita seksuaalisia asenteita ja hyväksikäyttöä protestoivasta ’Me Too-liikkeestä’. Onko näiden liikkeiden helppo herättää huomiota tarttumalla epäkohtiin, joihin muuten on vaikea puuttua kuten opiaattiriippuvuuksiin, takahuoneissa kourimisiin tai aseteollisuuteen vai elääkö niiden olemuksessa muutakin ajallemme ominaista?
Sekä Pojuun nuolensa kohdistava liike, että lääketehtailijoihin tähdätty toiminta kysyvät samaa asiaa, voiko taide valita mesenaattinsa? Voiko se?
Useinkaan ei muisteta, että olemme vastavuoroisesti riippuvaisia kaikessa, varsinkin taiteilijat, se on osa taiteen vuorovaikutusta.
Puhutaan taiteen vapaudesta ja siinä se temppu juuri on: Taiteilijan täytyy säilyttää vapaus sen valtavan riippuvuuden keskellä, muuten taide korruptoituu.
Missä on liike niitä kasvottomia oligarkkeja vastaan, jotka lännessä ovat jo pitkään kuuranneet mainettaan taidepesulla, ostamalla ja maksamalla huipputaiteesta ja tukemalla suurten museoiden valtavia näyttelyitä? Entä puhdistaako Poju mainettaan? Jos, niin mistä? Olemmeko ajautuneet vihamielisten tunteiden valtaan niin, että emme ota huomioon, että joku saattaisi tehdä asioita silkasta asian harrastuksesta, kiitollisuudesta tai yksinkertaisesti vain ’tehdäkseen hyvää’?
Mikä olisi toisin, jos taide karistaisi kannoiltaan lääketeollisuuden miljardit ja oligarkkimesenaattien taiderahoituksen. ”He ostavat hyvää taidetta. Usein he tietävät taiteesta enemmän koska kulkevat globaalisti ajan hermolla”, vastasi ystäväni kysymykseeni vääristyykö pienen Suomen taide-elämä yhden miljardöörin ostospanoksesta.
Vai onko englantilaissuomalaisella ’Poju-liikkeellä’ mitään tekemistä taidemaailman tapahtumien kanssa? Nyt on sota Ukrainassa ja me kaikki olemme kauhuissamme ja pelkäämme. Mihin me laitamme pelkomme ja miten me voimme ilmaista ennakoimattomia tunteitamme? Taide on välttämätön inhimillisen vuorovaikutuksen osa viestimällä tunteista ja synnyttämällä niiden vastavuoroisuutta.
Sen tehtävänä on auttaa meitä sopeutumaan muutokseen ja kanavoida yhteisiä yhteiskunnallisia tunteitamme.
Taide on ihmisten välinen välitila, joka synnyttää uusia ajatuksia ja niiden yhteyksiä, se sitoo meidät yhteen ja säilyttää erillisinä.
’Poju-liike’ kenties vastustaa apartheidia tai aseita, niiden valmistajia ja myyjiä tai nostattaa pinnalle ikiaikaista konfliktia Israelin ja palestiinalaisten välillä. Se väittää Pojun tukeneen siirtokuntien valtaamista Palestiinalaisalueilla mutta Poju kiistää sen julkisesti sanoen tukevansa kahden valtion periaatetta. Suomikin valmistaa ja myy aseita. Tästä taidemaailma näyttäisi haluavan eroon. Vaikuttaa siltä, että se ei halua olla missään tekemisissä aseiden valmistamisen tai myymisen kanssa, ei edes silloin, kun kyse on taiteen tukemisesta.
Kasvotonta valtiota, joka valmistaa aseita syvällä kallioiden sisälle kaivetuissa äänettömissä onkaloissa on vaikea vastustaa.
Mutta voimmeko me leikata itsestämme pois sotaisuuden ja aggressiivisuuden? Voimmeko me haudata kissantappovideot museoidemme arkistoihin? Voimmeko me eristää pahan itsessämme, ja sen jälkeen siirtää ja liimata sen juutalaiseen Pojuun, nimetä sen ja sanoa: Tuolla se on.
Liikkeisiin tarvitaan ryhmä. On yllättävää, kuinka moneen ryhmään me itse asiassa kuulumme ilman että tulemme sitä ajatelleeksi. ’Ihminen on sosiaalinen eläin’ tarkoittaa osaltaan sitä, että olemme aina jonkun ryhmän jäseniä ja ryhmät, joihin kuulumme, ovat meidän sisällämme ja ohjaavat tunteitamme ja käyttäytymistämme. On vaikea erottaa mikä meissä on ryhmää ja mikä itseämme.
Ryhmät ovat hieno asia, ne saavat toimiessaan paljon aikaan. Sivilisaatiomme perustuu kykyymme ’tehdä yhdessä työtä’. Ryhmillä on myös pimeä, tiedostamaton puolensa olemalla lähtökohdiltaan melko alkukantaisia. Vasta inhimilliset organisaatiot antavat niille rakenteen.
Ilman organisaatioita ryhmät ovat ’liikkeitä’ jotka syntyvät, elävät ja kuolevat saamatta oikeastaan mitään aikaan.
Taide liikkuu tämän primitiivisen tunnemassan ja inhimillisten järjestäytyneiden organisaatioiden rajapinnalla.
Bion (Wilfred Bion 1961) määritteli alkukantaiset ryhmät kolmeen tasoon.
Ensinnäkin Seuraa johtajaa -tason kuvaamaan lammasmaista passiivista laumaa, joka toimii kyselemättä johtajan määräyksiä toteuttaen. Taistelu-pako tai vastakkainasettelu -taso erottelee asioita toisistaan, vertaa (vaikkakin usein lopputulokseltaan saman arvoiseksi päätyen) ja halkoo ympäristöä, asioita ja ihmisiä mustavalkoisiksi. Kolmatta nimitetään jakomieliseksi tai vainoharhaiseksi ryhmän toiminnan tasoksi. Sille on ominaista todellisuudesta piittaamattomuus, tilanteiden yläpuolelle asettuminen, suuruudenhulluus ja vainoharhaisuus. Tälle tasolle on ominaista syntipukkien etsiminen ja niiden maalittaminen, jopa lynkkaaminen. Kohteeksi valikoituu yleensä joku, joka erottuu ryhmässä, joko hyvässä tai pahassa.
Vastakkainasettelua pidetään ryhmän aikaansaamisen kannalta hedelmällisimpänä ja vainoharhaista ryhmää alkukantaisimpana tasona. Ryhmän tunnetoiminnan taso riippuu siitä, kuinka hyvin sen toimintaa tukevat sitä ympäröivät organisaatiot, kuinka se liittyy toisiin ryhmiin, ovatko sen rajat liian kireät vai väljät, kuinka selkeä on sen identiteetti tai kuinka johtaja ymmärtää mitä ryhmässä tapahtuu.
Yhteiskunnallisessa muutoksessa organisatoriset rakenteet eivät useinkaan tue sopivasti ryhmien työskentelyä ennen kuin uusi tasapaino löytyy.
Ihmisten välisiin suhteisiin vapautuu alkukantaista vihaa, joka sumentaa järjen, kriittisen ajattelun ja vääristää eettismoraaliset periaatteet. Yksilöt muuttuvat ryhmän vietäviksi. Ryhmät ’putoavat’ helposti alkukantaisiin asetelmiin ja lakkaavat tekemästä yhdessä työtä.
Voimme kysyä,
mitä ryhmiemme toiminnan tasosta voidaan päätellä silloin kun rajapintaa luova taide alkaa maalittamaan.
Ajatus on pelottava kuin sota. Kun kokonainen taiteilijoiden liike maalaa juutalaisen taidemesenaattina toimivan Pojun fasistiksi, kun hänen lahjoituksensa ja tukensa halutaan kieltää verirahojen nimissä ja hänen asemansa taidetta tukevassa organisaatiossa halutaan kaataa. Silloin kun viha leviää kautta taidemaailman, kyetäänkö enää erottamaan.
Mikä on tarua ja mikä on totta?
Vai onko tässä sittenkin kyseessä liike, joka on tullut tänne Suomeen idästä. Liike, jossa viattomia ukrainalaisia nimitetään fasisteiksi, jossa musta nimetään valkoiseksi ja aseet puhuvat.
Ryhmät eivät tunnista harmaan sävyjä. Me kaikki olemme osa ryhmää ja ryhmiä. Pahuus on meissä ja itsessämme meidän täytyy sitä hallita sen sijaan että siirrämme sen ulos, osoitamme, maalitamme ja huudamme: Tuolla se on!
Kirjoittaja on psykiatrian erikoislääkäri Anja Salmi joka johtaa myös Ryhmien ja yhteiskuntien dynamiikka -nimistä ajatushautomoa.