Digitalisaation mantraa on viime vuosina hoettu uuvuksiin asti. Lääkärit ovat turhautuneita, kun tietokoneet syövät ajan potilailta. Mutta kuinka käy potilas-lääkärisuhteen? Sähköisistä asiakirjoista on toivottu terveydenhuollon integraatiota, mutta onko asiassa käymässä päivastoin. Jos potilas pirstoutuu tietoverkkoon, kuka silloin integroi?
Uskoa digitalisaation parantavaan (kustannuksia vähentävään) voimaan on viime vuodet toistettu ihan tuskastumiseen asti. On tietysti totta, että uuden tekniikan mukanaan tuomat terveydenhuollon käytännöt saattavat tehostaa käytäntöjä ja alentaa kustannuksiakin. Terveys- ja viestintäteknologian tuottamat muutokset eivät ole ainoastaan rakenteellisia vaan digitalisaatio, internet, telelääketiede, verkkopalvelut ja sosiaalisen media vaikuttavat myös toimijoiden keskinäisiä suhteisiin.
Maallikkojen yhä helpompi pääsy yhä laajempiin lääketieteelliseen tietoihin on nostanut esiin kysymyksen tiedon vaikutuksista lääkäri-potilas-suhteeseen. Maallikoiden pääsyn terveystietojen lähteille on epäilty rapauttavan asiantuntijoiden auktoriteettia ja potilaiden luottamusta lääkäreihin. Toisaalta ammattilaisten tiedonsaannin ja kollegiaalisen tuen mahdollisuudet ovat parantuneet. Uudet viestintämuodot voivat edistää lääkäreiden ja potilaiden vuorovaikutusta. Verkkoyhteisöt tukevat myös kansalaisten itsehoitoa ja vahvistavat itsemääräämisoikeutta.
Potilas taudin kantajana
Mutta terveys- ja viestintäteknologia ei muuta ainoastaan ihmisten välisiä suhteita vaan myös taudin suhdetta sen kantajaan, ihmiseen. Kirjassaan Klinikan synty Michael Foucault kuvaa, miten modernin lääketieteen syntyä edelsi sairaiden kokoaminen yhteen paikkaan. Samassa paikassa sijaitsevista sairaista tuli sananmukaisesti taudin kantajia. Oireet kertoivat ruumiin poikkeamista, joiden perusteella yksilön sairauden kokemukset nimettiin taudiksi ja järjestettiin osaksi tautien luokkia. Potilas muuttui kärsivällisestä kärsijästä taudin kantajaksi.
Samanaikaisesti on menossa kaksi potilaan ja taudin suhdetta muuttavaa prosessia. Yhtäältä lääketieteellinen teknologia syventää diagnostisoivaa katsetta, joka porautuu yhä syvemmälle ruumiiseen ja yhä pienempiin ruumiin osiin. Toisaalta kuvantamisen tuloksena taudin merkit irtoavat taudinkantajasta eikä potilaan sängyn ympärille kokoontuminen enää ole välttämätön taudin toteamisen edellytys. Kun potilaan tautia kuvaavat merkit hajoavat ympäri terveydenhuollon tietoverkkoja se vaikuttaa potilas-lääkäri-suhteeseenkin.
Taudin merkit hajoavat tietoverkkoihin
Jos taudin merkit hajoavat tietoverkkoihin, niin tarkoittaako se myös potilaan katoamista tietoverkkoihin. Kenen kanssa ja miten lääkäri kommunikoi, jos potilas edelleen makaa sairaalan sängyssä, mutta taudin merkit vaeltelevat tietoverkoissa kaukana potilaasta? Entä millaiseksi digitalisoituu potiluus, potilaaksi tulemisen ja potilaana olemisen käytännöt?
Terveydenhuollon digitalisaatiopuheesta näyttääkin puuttuvan pohdinta terveys- ja viestintäteknologian vaikutuksista lääkärin ja potilaan väliseen vuorovaikutukseen. Vaikka uudet tekniikat saattavatkin vähentää työvoiman tarvetta jollakin toiminnan osa-alueella, niin samaan aikaan työntekijöitä voidaan kuitenkin tarvita lisää jollakin toisella osa-alueella, kuten viestinnässä tai lääkäreiden ja muiden terveydenhuollon ammattilaisten täydennyskoulutuksessa. Odotukset terveydenhuollon digitalisaation kustannusten kasvua vähentävästä vaikutuksesta voivat olla ylimitoitettuja. Tietoverkkoihin hajoavan potilaan kokoaminen hoidettavaksi, ehjäksi potilaaksi voi tarvita nykyistä tiivimpää kasvokkaista vuorovaikutusta.